6.3.2020

FiComin lausunto 26 GHz:n taajuuskauppamääräyksestä

Liikenne- ja viestintävirasto on pyytänyt lausuntoa määräysluonnoksesta M 64C/2020 taajuusalueen 25,1-27,5 GHz huutokaupasta ja radiolupien teknisistä ehdoista. FiCom kiittää mahdollisuudesta lausua ja toteaa seuraavaa:

Radioluvan teknisissä lupaehdoissa säädetään ainoastaan huutokaupattavan taajuusalueen 25 100 - 27 500 MHz teknisistä lupaehdoista. Esitettyä toimiluvasta vapaata, mutta radioluvan edellyttävää huutokaupattavan taajuusalueen alapuolelle jäävää 850 MHz kaistaa ei ole huomioitu lainkaan. Toimiluvasta vapaan kaistan pois jättämiselle ei ole esitetty mitään perusteita, ja lupaehtoja onkin muutettava siten, että ne kattavat koko 26 GHz:n kaistan. Lupaehdoissa edellytetään, että taajuusalueella 25 100 - 27 500 MHz käytetään aikajakokanavointi-tekniikkaa (TDD) ja radioverkot on synkronoitava keskenään. Näiden vaatimusten tulee ehdottomasti kohdistua myös toimiluvasta vapaaseen käyttöön 24,25–25,1 GHz taajuusalueella sillä tarkennuksella, että ristiriitatilanteissa esimerkiksi kehysrakenteen ja synkronoinnin osalta, toimiluvasta vapaan taajuusalueen käyttö mukautetaan toimiluvanvaraisten verkkojen synkronointiin ja kehysrakenteeseen.

Tämä aihe liittyy

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

6.3.2020

FiComin lausunto määräysluonnoksesta 54 C

Liikenne- ja viestintävirasto on pyytänyt lausuntoa viestintäverkkojen ja-palvelujen varmistamisesta sekä viestintäverkkojen synkronoinnista annetusta määräysluonnoksesta 54 C. FiCom kiittää mahdollisuudesta lausua ja toteaa seuraavaa:

Määräyksen valmistelu ja vaikutusarviointi

Luonnoksen perustelumuistion mukaan määräystä on valmisteltu virkatyönä Liikenne- ja viestintävirastossa. Valmistelussa on otettu huomioon muun muassa viraston aiempien aihealueesta antamiensa määräysten soveltamiskokemukset ja teleyrityksiltä saatu palaute.

Perustelumuistiossa on mukana vaikutusarviointi. Valitettavasti muutosten ja velvoitteiden kustannusten ja tuotannollisten toimenpiteiden vaikutusarvioinnit ovat kuitenkin monilta osin hyvin pinnallisia.

Perustelumuistiossa todetaan muun muassa, että muutoksella on vaikutuksia teleyritysten varateholähteiden kapasiteetin mitoittamiseen sekä teleyritysten tärkeysluokan 3 laitetilojen tai sähkökaappien lukituskäytäntöihin. Toisaalta esimerkiksi olemassa olevien merikaapeleiden ja niiden rantautumiskaivojen suojaamisen vaikutuksia, vanhojen kaapeleiden suojaamisesta saatavia hyötyjä, niistä aiheutuvia vikaantumisriskejä ja mahdollisia luvitustarpeita ei ole lainkaan arvioitu. Lisäksi aika- ja vaihesynkronoinnin varmistamista ja LTE-verkon akkuvarmennusta koskevilla muutosehdotuksilla on merkittäviä vaikutuksia teleyritysten toimintaan, mitkä tulee arvioida erityisen suurella huolellisuudella. Osa ehdotetuista muutoksista edellyttää merkittävästi pidempiä siirtymäaikoja mitä luonnoksessa esitetään.

Koska määräysehdotuksella on muun muassa edellä mainituilla esimerkeillä teleyrityksille merkittäviä vaikutuksia, FiCom ehdottaa, että määräyksen valmistelua jatketaan työryhmässä, joka tekee määräykseen tarvittavat muutosesitykset tai -vaihtoehdot. Työryhmä arvioi myös muutosten toteutuskelpoisuuden sekä riittävät siirtymäajat.

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

6.3.2020

FiComin lausunto 26 GHz:n taajuusalueen huutokauppaa koskevista asiakirjaluonnoksista

Liikenne- ja viestintäministeriö on pyytänyt lausuntoa seuraavista luonnoksista:

1) valtioneuvoston asetus radiotaajuuksien huutokaupasta taajuusalueella 25,1–27,5 gigahertsiä
2) valtioneuvoston asetus radiotaajuuksien käytöstä ja taajuussuunnitelmasta annetun valtioneuvoston asetuksen muuttamisesta sekä
3) toimilupien hakuilmoitus.

FiCom kiittää mahdollisuudesta lausua ja toteaa seuraavaa:

Maailman edistyksellisintä taajuuspolitiikka tulee jatkaa

Luonnoksessa esitetään verkkotoimilupien myöntämistä taajuusalueelta 25,1–27,5 GHz valtakunnallisesti Manner-Suomeen 31.12.2033 saakka. Toimiluvat myönnettäisiin Liikenne- ja viestintäviraston kesäkuussa 2020 järjestämän taajuushuutokaupan lopputuloksen perusteella.

Suomessa on tehty erinomaista ja edistyksellistä taajuuspolitiikka, joka on siivittänyt meidät maailman johtavaksi mobiilimaaksi. Tätä taajuuspolitiikkaa tulisi jatkaa myös vastaisuudessa. Yleisen teletoiminnan harjoittaminen matkaviestinverkossa tulisi jatkossakin olla toimiluvanvaraista eli lisensoitua. Toisin kuin asetusluonnoksessa ehdotetaan, koko ns. 26 GHZ taajuusalue (24,25–27,50 GHz) tulisi ensisijaisesti osoittaa valtakunnalliseen teletoimintaan vastaavin ehdoin kuin jo huutokaupattu 3,5 GHz:n taajuusalue, jossa on asetettu palveluntarjonta-/velvoite paikalliseen toimintaan. Tämä toimilupaan sisällytettävä tarjontavelvoite voitaisiin toteuttaa myös 26 GHz:n taajuusalueella.

Jos koko 26 GHz:n taajuuksien lopullinen jakomalli vastaa asetusluonnosta, FiCom kannattaa 12.2.2020 pidetyssä kuulemistilaisuudessa esitettyä liikenne- ja viestintäministeriön linjausta siitä, että kaikilla halukkailla tulee olla mahdollisuus osallistua taajuuksien jakoon ja saada yhtäläisin ehdoin taajuuksia sekä huutokaupattavalta alueelta että paikalliseen teletoimintaan osoitettavalta alemmalta 24,25–25,1 GHz taajuusalueelta. Tämä kuulemistilaisuudessa julkilausuttu Level Playing Field -linjaus yhtäläisestä ja syrjimättömästä osallistumisoikeudesta myös ns. kauneuskilpailulla jaettavaan paikalliseen taajuusalueeseen tulisi kirjata asetuksen perustelumuistioon. Tasapuolisuusvaatimus toteutuu luonnostaan huutokauppamenettelyssä, johon osallistuminen on kaikille huutokauppamaksun suorittaneille avoin, yhtäläinen ja syrjimätön.

Lisäksi Traficomin tulee tasapuolisuuden ja taajuustehokkuuden varmistamiseksi pitää huolta siitä, että paikalliseen toimintaan varattuja taajuuksia ei hamstrata ja että niiden käyttöönotolle ja käytölle asetetaan velvoite. Hamstrauksen estäminen ja käyttövelvoitteet edellyttävät myös seurantaa Traficomilta. Paikallisia taajuuksia ei myöskään saa myydä eikä vuokrata eteenpäin, vaan niistä on luovuttava, jos ei itse kykene niillä toimimaan.

Tutkimus-, tuotekehitys- ja opetuskäyttöön tarkoitetun TTO-alueen osoittaminen paikalliselta 24,25–25,1 GHz taajuusalueelta on perusteltu ja kannatettava ehdotus. Huutokaupattavalle taajuusalueelle 25,1–27,5 GHz ei tule asettaa luovutusvelvollisuus- tms. rasitetta TTO- tai muulle käytölle. Huutokaupattavien taajuuskaista-alueiden tulevilla haltijoilla tulee sitä vastoin olla oikeus luovuttaa paikallisia käyttöoikeuksia esimerkiksi TTO-käyttöön kaupallisin sopimuksiin perustuen. Tämän voisi kirjata asetusluonnoksen perustelumuistioon.

Huutokaupan lähtöhinta ja taajuusmaksut

Lähtökohtana tulee olla, että taajuushuutokaupoilla ei ole fiskaalisia tavoitteita. Asetusluonnoksessa esitetään huutokauppojen lähtöhinnaksi 7 miljoonaa euroa per kaupattava blokki (800 MHz), yhteensä vähintään 21 miljoonaa euroa. Koska kyse on hyvin lokaalista ja pistemäisestä toiminnasta, tulisi sekä huutokaupan lähtöhintaa että hallinnollisia taajuusmaksuja tarkistaa edelleen alaspäin.

Taajuushuutokaupan lähtöhintaa pudottaa oleellisesti, koska huutokaupattavien taajuuksien käytön aloittamiseen ja niiden täysimääräiseen hyödyntämiseen liittyy vielä teknisiä epävarmuuksia, epävarmuuksia naapurimaiden kesken koordinoinnista, taajuusalue tulee vain pistemäiseen käyttöön, toimilupakausi on poikkeuksellisen lyhyt ja yli neljännes taajuuksista tulee ilmaiseksi käytettäväksi. Lisäksi hallinnollisia maksuja tulisi porrastaa toimiluvassa asetettujen verkon käyttöönotto- tms. ehtojen mukaisiksi, koska verkon rakentaminen ja toiminnan aloitus tapahtuu vaiheittain, aikaisintaan muutaman vuoden päästä. Toimiluvanvaraisten taajuuksien hallinnollisten taajuusmaksujen tulee olla täysin vastaavalla tasolla ja määräytyä samalla tavoin kuin paikallisten, ilmaistaajuuksilla rakennettujen verkkojen taajuusmaksut.

Hallinnollisten maksujen osalta on syytä huomioida erityisesti niiden mahdollinen vaikutus kilpailuun, jos yleistä teletoimintaa voisi jatkossa harjoittaa paikallisesti ilman toimilupaa ilmaiseksi saaduilla taajuuksilla suorittamalla hallinnollisen taajuusmaksun. Ainakin 26 GHz:n verkoilla taajuusmaksun tulee olla hyvin alhainen, sillä niillä tullaan saavuttamaan ainakin alkuvaiheessa vähäinen väestöpeitto tai verkko voi olla sellaisella alueella, jossa ei juurikaan ole väestöä, kuten kaivos- tai teollisuusalueella.

Tasapuolisuuden toteutumiseksi hallinnolliset maksut eivät voi olla erilaiset jakotavasta riippuen. Ei esimerkiksi olisi perusteltua periä korkeampaa hallinnollista taajuusmaksua huutokaupatuilta taajuuksilta sillä perusteella, että ne ovat lisensoituja ja valtakunnallisia. Valtakunnallisuus ja yksinoikeus oman taajuuskaistan käyttöönhän on hinnoiteltu jo taajuushuutokaupassa.

Kauneuskilpailulla myönnetyille toimiluville on asetettu ns. AIP-maksu (Administrative Incentive Pricing) eli markkinaehtoinen taajuusmaksu. Maksua on perusteltu taajuuksien käytön tehostamisella ja valtion fiskaalisella tarkoituksella, koska taajuuksia käytetään kaupalliseen tarkoitukseen. AIP-maksu tulisi poistaa, koska kaupallisten taajuuksien käyttöönotto- ja tehokkuusvaatimukset asetetaan jo toimiluvissa. Jos AIP-maksua ei poisteta, tulee sellainen asettaa jatkossa myös muille kuin toimiluvanvaraisille eli ilmaisille ja kaupalliseen toimintaan osoitetuille taajuuksille tasapuolisuuden ja syrjimättömyyden perusteella.

 

Eriävä mielipide:

 

FiComin jäsenistä Cinia Oy:llä, Digita Oy:llä ja Finnet-liitto ry:llä on erilainen näkemys jaettavan taajuusalueen osoittamisesta kokonaisuudessaan valtakunnalliseen teletoimintaan, ja he ovat pyytäneet lisäämään FiComin lausuntoon seuraavan eriävän näkemyksen: LVM:n perusteluosan kirjaus 24,25 – 25,1 GHz:n alueen jättäminen huutokaupan ulkopuolelle on kannatettava ja se edesauttaa kilpailun ja uusien palveluiden syntymistä. Tutkimuksen ja tuotekehityksen pitäisi olla mahdollista myös huutokaupattavalla taajuusalueella 25,1–27,5 GHz.

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

28.2.2020

FiComin lausunto HE-luonnokseen viestintäverkon kriittisissä osissa käytettävistä laitteista SVPL 244 a §

FiComin keskeiset viestit:

  • Teleyritysten toiminta perustuu luottamukseen ja turvallisuuteen. Näihin pohjautuen yritykset rakentavat tietoturvallisuuden kokonaisuuden, jossa niillä on vastuut ja velvoitteet. 
  • Teleyritysten kannalta sääntelyn tarkkarajaisuus ja oikeusvarmuus on aivan keskeistä.
  • Sääntelyssä tulee riittävällä ja kestävällä tarkkuudella määritellä, mitä verkon osia se koskee ja mikä on se uhka, johon sääntely kohdistuu.
  • Toimenpiteille tulee varata riittävän pitkät siirtymäajat.
  • Sääntelyn tarkoittamia uhkia ja niiden arvioita tulee käsitellä luotetussa piirissä yhteistyössä toimivaltaisten viranomaisten ja teleyritysten kanssa.
  • Sääntelyn tavoitteen toteutumiseksi soveltamisalan tulisi koskea myös muita kuin yleisiä verkkoja.
  • FiCom pitää ehdottoman tärkeänä esityksen ehdotusta siitä, että sääntelyä ei sovelleta taannehtivasti.
  • Verkkolaitteen poistamisesta aiheutuvat kustannukset tulee korvata.

Yleistä

Ehdotus perustuu EU:n riskiarvioon liittyvään yhteisen keinovalikoiman strategisten toimenpiteiden toimeenpanoon, joten ehdotus on tältä osin ymmärrettävä ja perusteltu. FiComin jäsenyritykset ovat osaltaan valmiita täyttämään velvollisuutensa. Ehdotus puuttuu merkittävällä tavalla markkinaehtoisesti toimivan yrityksen tapaan harjoittaa liiketoimintaansa. Kyse on siis periaatteellisesti erittäin merkittävästä asiasta, jonka säätämisessä tulee olla erityisen huolellinen. Tähän saakka teleyritykset ovat rakentaneet maahamme kattavan ja korkealaatuisen viestintäinfrastruktuurin, joilla tarjotaan kansainvälisessä vertailussa erittäin laadukkaita ja edullisia palveluita. Tämän kehityksen tulee säilyä ja olla mahdollista myös jatkossa.

Koska ehdotus on teleyrityksiä raskaasti velvoittava ja puuttuu merkittäviltä osin niiden perustuslain nauttimaan omaisuudensuojaan ja elinkeinovapauteen, ehdotukseen tulisi jatkovalmistelussa tehdä muutoksia sen tarkkarajaisuuteen ja oikeusvarmuuteen, toimenpiteiden riittäviin siirtymäaikoihin sekä yhteistyövelvoitteisiin. 

Viestintäverkon kriittisissä osissa käytettävät laitteet

Suomessa käytetään suhteellisesti eniten mobiilidataa maailmassa. Tätä edesauttaa se, että meillä on maailman puhtaimmat ja turvallisimmat verkot. Teleyritysten toiminta perustuu ja painottuu luottamukseen, turvallisuuteen ja näiden ylläpitämiseen sekä varautumiseen. Teleyrityksillä on vastuut ja velvoitteet toimintansa keskeisten perusteiden täyttämiseksi. Sääntelyn tulee mahdollistaa jatkossakin datan käytön jatkuminen.

Ehdotuksen 1 momentin mukaan viestintäverkkolaitetta ei saa käyttää viestintäverkon kriittisissä osissa, jos on erityisen painavia perusteita epäillä, että laitteen käyttäminen vaarantaisi kansallista turvallisuutta. Verkon kriittisenä osana pidetään toimintoja ja toimenpiteitä, joiden avulla verkkoa ja siellä kulkevaa liikennettä keskeisellä tavalla hallitaan.

Säännösehdotuksen (viestintäverkon) 'kriittinen osa' on uusi käsite ja myös tämän on ehdotuksen keskeinen kohta, koska siinä määritellään ehdotuksen soveltamisalan reunaehdot. Teleyritykset investoivat Suomessa viestinverkkoihin vuosittain yli puoli miljardia euroa, ja mittavat investoinnit edellyttävät sääntelyltä erityistä tarkkarajaisuutta ja oikeusvarmuudellista ennustettavuutta. Tästä syystä viestintäverkon kriittinen osa edellyttää riittävää tarkkarajaisuutta sen suhteen, mihin verkon osiin sääntelyä on tarkoituksenmukaista kohdistaa.

Tämän määrittelyn tulee olla riittävän tarkkarajaista, selkeää ja ennustettavaa myös siitä syystä, että se ohjaa riittävällä tarkkuudella Liikenne- ja viestintävirastolle ehdotettavaa määräyksenantovaltuutta. Perustuslakia koskevassa hallituksen esityksessä on esimerkkinä viranomaisen norminantovallasta mainittu tekninen ja vähäisiä yksityiskohtia koskeva sääntely, johon ei liity merkittävää harkintavallan käyttöä (HE 1/1998 vp, s. 133). Määräyksessä on tarkoituksenmukaista säännellä teknisluonteisista seikoista, mutta sääntely voi olla ongelmallisia esimerkiksi, jos asetetaan taloudellisesti huomattavia rajoituksia tai velvoitteita, ja näitä koskeva lain delegointisäännös on liian yleisluontoinen.

Koska ehdotusta perustellaan EU:n yhteisellä riskiarviolla ja sitä koskevalla keinovalikoimalla, tulee kriittisiä verkon osia peilata siihen, miten muissa jäsenvaltiossa riskiarvioita ja keinovalikoimaa pannaan täytäntöön. Tämän lisäksi esimerkiksi 5G-matkaviestinverkon ydintä (5G Core) arvioitaessa tulisi ottaa huomioon se, miten sitä on kuvattu Euroopan tietoturvaviraston ENISAn raportissa.[1] Kriittisiä verkon osia eivät ole radioliityntäverkot (Radio Access Network RAN) ja siirtoverkot (transmission) ja niiden laitteet. Verkon kriittisiksi osiksi ei tulisi katsoa myöskään kiinteää liityntäverkkoa eikä kiinteän verkon asiakaspääte- ja liityntälaitteita vastaavasti kuin on todettu matkaviestinverkon osalta. Verkon kriittisiksi osiksi ei tulisi katsoa myöskään verkon reunalla olevia massatuotteita eli siellä sijaitsevia laitteita ja ohjelmia.                                                                                                                                             

Ehdotuksen mukaan Liikenne- ja viestintävirasto voi antaa tarkempia määräyksiä viestintäverkon kriittisten osien teknisestä määrittelystä. Koska kyse on teleyritysten kannalta keskeisestä määrittelytyöstä, määräyksen valmistelua on tarkoituksenmukaista tehdä alusta alkaen tiiviissä yhteistyössä teleyritysten kanssa.

Toimenpiteet

Ehdotuksen mukaan Liikenne- ja viestintävirasto voi velvoittaa viestintäverkon omistajan poistamaan kansallista turvallisuutta vaarantavan verkkolaitteen verkkonsa kriittisistä osista. Ehdotusta tulisi muuttaa vastaamaan SVPL:n häiriön korjausvelvollisuutta (273 §), jossa on portaittainen menettely. Korjaustoimenpiteet ovat ensisijaisesti operaattorin tehtävä, koska se tuntee parhaiten verkkonsa. Korjaustoimenpiteet pitää tehdä portaittain seuraavasti: ensin tunnistetaan ongelmakohta, sen jälkeen suunnitellaan liikenteen siirto varalaitteille, eristetään ongelma ja siirretään liikenne varalaitteille. Vasta tämän jälkeen voi ongelman poistaa. 

Liikenne- ja viestintäviraston päätös poistaa verkkolaite viestintäverkosta on oltava ehdottoman välttämätön ja viimesijainen keino. Tämän lisäksi poistamiselle tulee olla riittävän pitkä siirtymäaika verkon ja viestintäpalveluiden toimivuuden takaamiseksi.

Yhteistyö

Teleyrityksillä on alansa paras tietämys omista viestintäverkoistaan ja niiden tietoturvasta. Suomessa teleyrityksillä ja viranomisilla on erinomainen public-private-partnership-yhteistyö. Koska säännöksellä voidaan vahvasti puuttua teleyritysten omaisuudensuojaan ja elinkeinovapauteen, tätä yhteistyötä ja teleyritysten asiantuntemusta tulee toimivaltaisten viranomaisten käyttää ja ottaa vastaan myös tässä asiassa. Esimerkiksi sääntelyn tarkoittamia uhkia ja niiden arvioita on tarkoituksenmukaista käsitellä luotetussa piirissä yhteistyössä toimivaltaisten viranomaisten ja teleyritysten kanssa. Viranomaisilla tulisi olla mahdollisuus luovuttaa tietoja salassapitosäännösten estämättä, jos tiedon luovuttaminen on tarpeen kansallisen turvallisuuden suojaamiseksi tai tiedon saajan etujen turvaamiseksi. Vastaavista tiedonluovutusoikeudesta on säädetty esimerkiksi siviilitiedustelulain 16 §:ssä ja sotilastiedustelulain 74 §:ssä

Soveltamisala

Ehdotuksen mukaan lähtökohtaisesti soveltamisalan ulkopuolelle jäisivät suljetut verkot ja paikalliset verkot eli mikro-operaattorit, elleivät ne ole pykälän 2 momentin mukaisia kriittisiä toimijoita. Säännöstä tulisi jatkovalmistelussa muuttaa siten, että ne koskevat kaikkia kriittisiä toimijoita riippumatta siitä, ovatko ne yleisessä viestintäverkossa vai eivät. Viestintäverkkojen kansallinen turvallisuus ei koske pelkästään yleisiä verkkoja, vaan yhtä lailla suljettuja verkkoja. Viestintäverkot ovat tavalla toisella yhteydessä ulkomaailmaan riippumatta siitä, onko verkossa sen käyttäjille tarjottava palvelu katsottavissa yleiseksi teletoiminnaksi vai ei. Vaikka yhteiskunnan kannalta tärkeän toiminnan suljettu verkko olisi eristetty yleisestä televerkosta, on siihen mahdollista kohdistaa tiedustelu- ja vahingoittamistoimia siitä huolimatta. Käytännössä näin on tapahtunutkin, kun haittaohjelmalla on kyetty tuhoamaan erään maan ydinpolttoaineen rikastamiseen käytettävät laitokset, vaikka laitoksia ei ollut liitetty Internetiin. Sääntelyehdotuksen tarkoituksen ja tavoitteen toteuttamiseksi verkkoja tulisi säännellä yhdenmukaisesti.  

Kustannukset

Säännöksessä tai sen perusteluissa ei ole otettu kantaa kustannusten korvaamiseen teleyrityksille tilanteessa, jossa Liikenne- ja viestintävirasto velvoittaa poistamaan verkkolaitteen verkosta. Teleyrityksen omaisuudensuojan kannalta asiasta tulisi säätää myös tässä yhteydessä varsinkin tilanteissa, joissa verkkolaite on täyttänyt sen investointi-, sijoittamis- tai käyttöönottohetkellä lain, määräysten tai standardien vaatimukset. Yksi vaihtoehto voisi olla viittaussäännös, mitä SVPL:n varautumisesta aiheutuvista kustannuksista säädetään (298 §).  Korvauksen tulee kattaa paitsi laitteen poisto, myös uusi laite sekä näistä aiheutuvat työt.

[1] ENISA Threat Landscape For 5G-Networks 2019 5g-matkaviestinverkon ytimen määritelmä (s. 19 kuva 2 ja sivu 20 kuva 3) perustuu 3rd Generation Partnership Projectin (3GPP) määritelmään .

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

24.1.2020

FiComin lausunto Valtakunnallisen liikennejärjestelmäsuunnitelman vaikutusten arviointiohjelmasta

Liikenne- ja viestintäministeriölle

 

Onko arvioinnin lähestymistapaan tai menetelmiin kommentteja tai kehittämistarpeita?

FiCom kommentoi yleisesti kohtia 5.5 ja 5.6 sekä niissä olevia kirjauksia viestintäverkoista ja tietoturvasta. Kuten arvioinnissa muun muassa todetaan liikennejärjestelmän vaikutukset energiaverkkoihin liittyvät automaation edellytyksiin, häiriönhallinnan ja liikenteen seurannan edellytyksiin. Yleisesti voidaan todeta, että vuonna 2018 laaditussa digitaalisen infrastruktuurin strategiassa on hyvät lähtökohdat liikenteen ja viestinverkkojen tarpeiden yhteensovittamiselle.

Vaikutusten arvioinnin kysymyksenasettelu on ymmärrettävä aiheen tematiikka huomioiden, mutta on syytä tiedostaa, että yleistä teletoimintaa varten rakennetut viestintäverkot ovat rakentuneet lähtökohtaisesti yleiseen käyttötarkoitukseen kaikkien käyttäjien tarpeisiin, ei pelkästään yhden järjestelmän tai kohteen mukaisesti. Tässä on myös syytä huomioida verkolle ja niiden toimijoille tulevat vaatimukset mm. verkkoneutraliteetista.

Viestintäverkkojen osalta on syytä nostaa erikseen esille se, että niiden rakentaminen edellyttää rakentamis- ja sijoituslupia ja sopimuksia sekä julkisen että yksityisen sektorin kanssa taikka valtion omistamien liikelaitosten tai yritysten kanssa. Toisin sanoen viestinverkkojen rakentaminen edellyttää yhteensovittamista lukuisten eri tahojen kanssa. Matkaviestinverkkojen tukiasemien erityiskysymyksenä on myös niiden sähkönsaanti ja kuidutus, joka tulee korostumaan 5G-piensolutukiasemien sijoittamisoikeudessa erityisesti julkisen sektorin omistamissa tai hallinnoimissa rakennelmissa kuten valopylväissä. Viestintäverkkojen ja niihin liittyvissä laitteissa tai rakennelmissa olevat tekniset vaatimukset ovat usein kansainvälisen tason asioita kuten standardit, jotka tulee huomioida kansallisessa valmistelussa.

Tietoturvallisuudessa ei ole kysymys yksinomaan viestintäverkkojen tai tietoliikenteen turvallisuudesta vaan siinä tulee huomioida myös ohjelmistot ja sovellukset sekä niiden ylläpito, päivitykset ja elinkaari. Tähän tietoturvaan liittyvään kokonaisuuteen kuuluvat myös eri järjestelmien ja rekistereiden pääsyyn liittyvä tietoturva sekä verkkoympäristössä tapahtuva kaivu- ja rakentamistoiminta.

FiCom kannattaa ehdotusta siitä, että liikennejärjestelmäsuunnitelman vaikutuksia sekä viestintäverkkoihin että niiden tietoturvaan liittyviä selvitetään asiantuntija-arvioina. FiCom ehdottaa, että näissä selvityksissä tulee olla mukana tai vähintään kuulla myös teleyritysten edustajia.   

Huomioidaanko vaikutusten arvioinnissa valtakunnallisen liikennejärjestelmän kehittämisen näkökulmat kattavasti?

Liikenne- ja viestintäministeriössä on parhailla valmisteltavana ICT-alan ilmasto- ja ympäristöstrategia ja sen yhtenä alatyöryhmänä toimii Infra-ryhmä. Tämän strategian ja sen alatyöryhmien selvityksiä ja keinoja on syytä tarkastellessa myös liikennejärjestelmäsuunnitelman ja sen vaikutusten arvioinnissa valmistelun yhteydessä.  

Minkä tyyppistä vuorovaikutusta ja viestintää toivot valtakunnallisen liikennejärjestelmä-suunnitelman valmistelun aikana?

Kaikissa viestintäverkkoihin liittyvissä kysymyksissä tulee olla mukana tai vähintään kuulla myös teleyritysten edustajia.

 

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

16.1.2020

FiComin lausunto sähköisen viestintäpalvelulain HE-luonnoksesta

Liikenne- ja viestintäministeriö on pyytänyt lausuntoa hallituksen esitysluonnoksesta sähköisen viestinnän palvelulain (SVPL) ja siihen liittyvien lakien muuttamisesta. FiCom kiittää mahdollisuudesta lausua asiasta ja toteaa seuraavaa:

FiComin keskeiset viestit

  • Luonnoksessa on onnistuttu melko hyvin implementoimaan direktiivin säännökset huolimatta niiden vaikeaselkoisuudesta.
  • Valmistelun yhtenä tavoitteena oli Suomi-lisien poistaminen, jossa ei ole onnistuttu, sillä luonnokseen on sisällytetty direktiiveistä riippumatonta kansallista lisäsääntelyä, eikä aiempaa kansallista sääntelyä ole kevennetty.
  • Yrityksiin kohdistuvat taloudelliset vaikutukset ovat sekä kertaluontoisina että pysyvinä erittäin raskaita. Erityisesti kansallista lisäsääntelyn tarvetta ja sen aiheuttamia kustannuksia tulee arvioida uudelleen ja kokonaisuutena. Myös yritysten pysyvä hallinnollinen taakka kasvaa, ja eri säädösten päällekkäisyyksiä tulee arvioida ja poistaa tarpeettomat.
  • Ehdotus, joka koskee paikallisen yleisen teletoiminnan harjoittamista ilman toimilupaa, on uutta ja aiemmasta poikkeavaa sääntelyä. Taajuuksien käytön yleiseen teletoimintaan tulisi olla aina toimiluvan varaista, ja luvasta päättää valtioneuvosto. Ehdotus tulisi poistaa tai sitä tulee täsmentää jatkovalmistelussa huomattavasti.
  • Tukiasematiheyteen ja verkon välityskykyyn liittyvää verkkoteknistä yhteysnopeutta koskeva vaatimus on uusi ja yllättävä ehdotus, josta ei ilmene, mitä ongelmaa sillä pyritään ratkaisemaan. Ehdotus aiheuttaisi erittäin huomattavia kustannuksia yrityksille ja se tulisi poistaa jatkovalmistelussa.
  • Huomattavaa markkinavoimaa (HMV) koskevaa sääntelyä tulee jatkovalmistelussa selkeyttää ja täsmentää erityisesti vähittäismarkkinavelvoitteiden, sitoumusmenettelyn ja kuparinpoistopykälän osalta.
  • Yritysnumeroiden hintasääntelyä ja tuotteistamista koskeva ehdotus on poikkeuksellinen ja yksipuolisesti perusteltu, ja se tulisi poistaa.
  • Yleispalvelun yhteysnopeutta koskeva 150 prosentin nosto ei vastaa tarkoituksenmukaista yhteysnopeutta koskevan selvityksen lopputulosta. Ehdotetun nopeuden noston kustannusvaikutus olisi kymmeniä miljoonia euroja, ja se edellyttäisi korvausten kustantamista valtion varoista. Yhteysnopeutta ja sitä koskevia laatuvaatimuksia tulee keventää huomattavasti.
  • Käyttäjän oikeuksien sääntelyn soveltamisalaa tulee muuttaa koskemaan ensisijaisesti kuluttajia eikä tilaajia.
  • Suodattamista koskevan 185 §:n määräyksen soveltamisala on hyvin ongelmallinen, ja siihen mahtuu laaja joukko rikosnimikkeitä, joten soveltamisalan rajaaminen tulee muuttaa rikospykäläkohtaiseksi. Sääntelyn nojalla annettavien määräysten tulee olla täsmällisiä ja tarkkarajaisia.
  • Riippumattomalla asiantuntijalla teetetty tekninen turvallisuus- ja toimivuustarkastus tulee kattaa tietoyhteiskuntamaksulla, jos tarkastuksen kohde on tietoyhteiskuntamaksuvelvollinen.
  • Sijoittamisoikeus tulisi olla heti täytäntöönpantavissa. Lisäksi viestintäverkon siirtoa, suojaamista ja poistamista vaativan tahon tulee maankäyttö- ja rakennuslain mukaisen aiheuttamisperiaatteen mukaisesti maksaa toimenpidekustannukset.
  • Viranomaisten avustamisesta aiheutuvat kustannukset tulee korvata.
  • Videonjakoalustapalvelun määritelmää ei SVPL:ssä tule laajentaa siitä, miten se AVMS-direktiivissä on määritelty.
  • Kaapelitelevisioverkon siirtovelvollisuuksia tulee tarkastella jo ennen vuotta 2021, koska velvollisuudet eivät ole enää välttämättömiä tai kohtuullisia. Julkisen palvelun radio-ohjelmistojen siirtovelvoite estää kaapelilaajakaistan tehokkaamman kehittämisen.
  • Ehdotettu lain voimaantuloaika 19.9.2020 on erittäin ongelmallinen lukuisten uusien velvoitteiden takia, joten lain voimaantuloa tulisi lykätä.

Yleistä

FiComin lausunto keskittyy teledirektiivin implementoinnin osalta taajuuksia, huomattavaa markkinavoimaa (HMV), yleispalvelua, käyttäjän oikeuksia ja siirtovelvollisuutta (must carry) koskevaan sääntelyyn. Lisäksi erityiskysymyksenä nostetaan esille suodattamista eli tiedon saannin estoa koskeva määräys. Audiovisuaalista mediapalvelua (AVMS) koskevan sääntelyn osalta lausunto painottuu videonjakoalustapalvelua koskevaan määritelmään.

Ottaen huomioon teledirektiiviä koskevien säännösten vaikeaselkoisuuden ja seikkaperäisyyden, on niiden implementoinnissa onnistuttu varsin hyvin. Säädöshankkeen valmistelu on ollut pääosin avointa, ja valmisteluvaiheessa on järjestetty lukuisia kuulemistilaisuuksia sekä laadittu useita taustaselvityksiä. Kaikki valmisteluvaiheen materiaali on ollut hankesivuilla yleisesti saatavilla ja käytettävissä. Esitysluonnoksesta ilmenee, että tehtyjä taustavalmisteluita on pyritty hyödyntämään mahdollisimman paljon. Valitettavasti kuitenkin eräitä keskeisiä ja merkittäviä kansallisia lisäsääntelyehdotuksia ei ole valmisteltu avoimesti, vaan ne ovat tulleet esille vasta esitysluonnoksen yhteydessä. Tällaisia ovat yleisen teletoiminnan harjoittaminen paikallisesti ilman toimilupaa, verkkoteknistä yhteysnopeutta koskeva ehtovaatimus ja yritysnumeroiden hintasääntely.

Teledirektiivin tietyt artiklat ovat hyvin yksityiskohtaisia eivätkä lähtökohtaisesti mahdollista kansallista liikkumavaraa. Tämä näkyy luonnoksessa väistämättä sääntelyn vaikeaselkoisuutena esimerkiksi huippunopeiden verkkoyhteyksien edistämistä koskevissa uusissa 81 a – 81 c §:ssä. Lisäksi joissakin luonnoksen kohdissa perustelut ovat melko suppeat tai vain toistavat kyseisen pykäläehdotuksen, joten jatkovalmistelussa säännösten perusteluja tulee täydentää.

Esitysluonnokseen on tuotu kansallista lisäsääntelyä ilman, että perustellaan, mitä ongelmaa sillä pyritään ratkaisemaan. Sääntelyn tulisi kuitenkin olla mahdollistaja ja viimesijainen keino mahdollisen ongelman ratkaisemiseksi. Esimerkiksi matkaviestiverkon yhteysnopeutta ja puhelinverkon käytöstä perittävää korvausta koskevat ehdotukset ovat yllättäviä, koska kyseiset asiat eivät ole nousseet valmisteluvaiheessa lainkaan esille. Niissä tilanteissa, joissa direktiivi mahdollistaa kansallista liikkumavaraa, sitä on hyödynnetty monessa kohdin teleyrityksille velvoittavaan suuntaan, kuten yleispalvelua ja käyttäjien oikeuksia koskevissa osioissa, joissa sääntely on jo ennestään raskasta ja yrityksiä velvoittavaa. On tärkeää, että kansallinen lisäsääntely kohdistetaan vain sinne, missä se on tarpeellista markkinaongelmien ratkaisemiseksi, ja ehdotuksessa tulisi pitäytyä sen alkuperäisen tavoitteen mukaisesti minimisääntelyssä.

Yritysvaikutuksista

Esitysluonnoksen yritysvaikutusten arviointi on pistemäistä ja asiakohtaista huomioimatta muutosehdotusten kokonaisvaikutuksia. Pelkästään yleispalvelunopeuden nosto, verkkotoimiluvan yhteysnopeutta koskeva ehto (eli tukiasemien kapasiteetti ja tiheys), yritysnumeroiden hintasääntely ja mahdollinen vaatimus kupariverkon korvaamisesta kuidulla jo itsessään olisivat kertavaikutuksiltaan keskeisille toimijoille yhteensä lähes sata miljoonaa euroa ja vuosittaisina kustannuksina kymmeniä miljoonia euroja. Tästäkin syystä kolmesta ensin mainitusta kansallisista sääntelyvelvoitteista tulisi luopua tai niitä tulisi lieventää huomattavasti. Vaikutusarvioinneissa tulisi tarkemmin ja tiivistetysti huomioida HE-esityksen kokonaisvaikutukset yrityksille.

Toisenlaisena esimerkkinä kustannusvaikutuksista voidaan nostaa käyttäjän oikeudet. Esitysluonnoksessa todetaan osana käyttäjän ja tilaajan oikeuksiin liittyvien säännösehdotusten taloudellisten vaikutusten arviota seuraavasti: "Teledirektiivin uusien laajojen ennakkotietovaatimusten ja vaatimuksen sopimustiivistelmästä arvioidaan lisäävän jossain määrin teleyritysten hallinnollista taakkaa."[1] Vaikka tältä osin kyse on täysharmonisoivan sääntelyn täytäntöönpanosta, on kuitenkin hyvä huomata, että mainitut vaatimukset aiheuttavat yrityksille etenkin lyhyellä aikavälillä merkittäviä järjestelmien ja myyntikanavien kehittämiseen liittyviä kustannuksia sekä kasvattaa yritysten pysyvää hallinnollista taakkaa. Erityisen hankalaksi säännösten mukaisiin muutoksiin ryhtymisen tekee se, että alan kuluttajakaupassa noudatettavat ennakkotietovaatimukset ovat kokonaisuutena sekavat erityisesti näiden uusien muutosten myötä. Yritysten on sovitettava yhteen kuluttajansuojalain 2 luvun sekä etäkaupassa 6 luvun ja lisäksi alakohtaisen erityissääntelyn vaatimukset.

Ehdotettu 106 b § edellyttää, että kuluttajalle annetaan jo ennen sopimuksen tekemistä kaksi erillistä kirjallista dokumenttia (ennakkotiedot ja sopimustiivistelmä). Lisäksi viimeistään sopimuksen tekemisen jälkeen tulee kuluttajalle antaa täydelliset sopimusehdot sekä alalla yleisessä etämyynnissä tilausvahvistus. On ilmeistä, että näiden kaikkien vaatimusten yhteensovittaminen ja samalla hyvän ja selkeän asiakaskokemuksen tarjoaminen on haastavaa. Lainsäätäjän tulisikin arvioida vielä kaikki kuluttajasopimuksen tekoa edeltävät ja seuraavat tiedonantovelvollisuudet kokonaisuutena ja poistaa tarpeettomia päällekkäisyyksiä mahdollisuuksien mukaan. Yksinkertaiset ja selkeät menettelytavat ovat myös kuluttajien etu. Myös selkeät kannanotot siitä, milloin SVPL:n kirjatun velvollisuuden täyttäminen suoraan täyttää myös kuluttajansuojalain vaatimukset, ovat tarpeen.[2] Asia on erityisen tärkeä yritysten oikeusturvan kannalta, sillä kuluttaja-asiamiehelle on ehdotettu uutena toimivaltuutena seuraamusmaksun määräämistä muun muassa tilanteissa, joissa yritys rikkoo tai laiminlyö 106 b:ssä mainittuja kuluttajansuojalain pykäliä 2:8a ja 6:9.[3]

Taajuudet

Suomessa taajuuspolitiikka on ollut erinomaisen onnistunutta, ja osin sen vuoksi Suomi on edelläkävijä mobiilidatayhteyksissä ja niiden käytössä. Mobiilidatan käyttö lähes tuplaantuu edelleen vuosittain. Datan käyttö kertoo siitä, että verkkojen kattavuus, laatu ja mobiilipalvelujen saatavuus ovat erinomaisella tasolla ja palveluiden hinnoittelu on erittäin asiakasystävällistä. Toimivaa taajuuspolitiikkaa tulee jatkaa, sillä se hyödyttää koko Suomea ja kaikkia käyttäjiä.

Mobiilipalvelujen käyttäminen edellyttää, että toimijoille osoitetaan ja myönnetään jatkossakin riittävästi taajuuksia. Mobiiliverkot ovat Suomessa rakentuneet markkinaehtoisesti ja markkina on osoittanut toimivuutensa, joten jatkossakin keskeisimmät langattoman laajakaistan taajuudet ja toimiluvat on tarpeellista osoittaa yleistä teletoimintaa harjoittaville kaupallisille toimijoille.

6 § Yleisen ja vähäisen paikallisen verkkopalvelun tarjoaminen ilman toimilupaa
Esitysluonnoksessa ehdotetaan, että jatkossa olisi mahdollista harjoittaa toimiluvasta vapaata yleistä teletoimintaa tarjoamalla vähäistä paikallista verkkopalvelua rajatulla alueella, kuten kaupunginosassa tai kylässä. Säännös on uusi ja poikkeaa nykyisestä. Uuden säännöksen mukaan yleistä matkaviestinverkon teletoimintaa voisi harjoittaa pelkällä radioluvalla ja ilman valtioneuvoston myöntämää toimilupaa. Tällainen ehdotus ei valmisteluvaiheessa ole noussut esille, joten näin merkittävä muutos esitysluonnosvaiheessa on jopa yllättävä.

Taajuuksien käyttö yleiseen teletoimintaan tulisi olla aina toimiluvan varaista, ja luvasta päättää valtioneuvosto.  Tällöin pystytään parhaiten arvioimaan taajuustehokkuus sekä kilpailu- ja turvallisuusnäkökohdat.

Ehdotuksen perustelut ovat melko suppeat, eikä niissä ole tarkemmin avattu sääntelyn tarvetta ja sitä, mitä sääntelyllä tavoitellaan. Ehdotusta perustellaan sillä, että kyseessä olisi vastaavanlainen poikkeus kuin mitä samassa pykälässä oleva joukkoviestintäverkkoja koskeva poikkeussäännös on. Nyt ehdotettua ”Yleisen ja vähäisen paikallisen verkkopalvelun tarjoaminen ilman toimilupaa” -poikkeusta ja joukkoviestintäverkkoja koskevaa poikkeusta ei FiComin näkemyksen mukaan voi rinnastaa, koska jälkimmäiselle on asetettu ehtoja mm. toiminnan keston ja lähettimen tehon sekä hyvin suppean aluerajauksen osalta. Ehdotettu säännös tulisi aiheuttamaan sen soveltamisessa aina tulkintaongelmia siitä, mikä on vähäistä ja mikä on paikallista. Paikallista, rajattua verkkotoimintaa voi harjoittaa jo nykyisin eri tavoin, mutta ehdotuksesta ei ilmene, mikä lisäarvo ehdotuksen laajentamisella yleiseen teletoimintaan olisi.

Tällaista merkittävää päätöksentekoa taajuuksien jaosta ei tulisi delegoida ”alemmanasteiselle” viranomaiselle. Kuitenkin jos ehdotusta ei poisteta jatkovalmistelussa, tulisi radioluvassa jatkossa määritellä seikkaperäiset edellytykset muun muassa ehdotetun toiminnan häiriöttömyyden, tehokkaan käytön ja mahdollisen yhteenliittämisen takaamiseksi siten, että pelkän radioluvan nojalla operoiva toimija vastaa esimerkiksi häiriöistä ja mahdollisista yhteenliittämis- ja muista kustannuksista.

Ehdotusta ja sen perusteluja tulee joko täsmentää huomattavasti tai se tulee poistaa jatkovalmistelussa kokonaan.

16 § Verkkotoimiluvan ehdot
FiCom kannattaa ehdotettuja toimilupakausien kestoja. Verkon rakentamiseen tehtävät investoinnit ovat erittäin huomattavia, joten riittävän pitkät toimilupakaudet ovat aivan keskeinen edellytys investoinneille ja innovaatioille. Lyhyempiä toimilupa-aikoja on mahdollista myöntää pykälästä ilmenevillä poikkeuksilla, kuten niiden voimassaoloaikojen samanaikaisella päättymisellä. Kohtaa ei ole avattu perusteluissa lainkaan, joten esitystä tulee tältä osin täydentää jatkovalmistelussa. Tämän poikkeuksen käyttämiselle tulee olla sitä painavampia perusteita, mitä lyhyempi toimilupakausi olisi.

Luonnoksessa ehdotetaan, että toimilupaan voitaisiin liittää verkkoteknistä yhteysnopeutta koskevia ehtoja, jotka vaikuttavat tukiasematiheyteen ja verkon välityskykyyn. Ehdotus on uusi, eikä se ole ollut aiemmin valmisteluvaiheessa esillä. Kyse on erittäin merkittävästä ehdotuksesta, koska ehto ja sen asettaminen sekä ehdotettu liikenne- ja viestintäviraston määräyksenantovalta lisäävät merkittävästi yritysten kustannuksia. Ehdotuksesta ei ilmene, mitä ongelmaa sillä pyritään taklaamaan, eikä siitä ole myöskään tehty vaikutusarviointia. Perusteluissa oleva maininta siitä, että määrittelyllä ohjataan teleyrityksiä viestintäverkkojen rakentamisessa vaaditun peittoalueen osalta, on erikoinen tilanteessa, jossa suomalaiset mobiiliverkot ovat maailman huippua niin kattavuudeltaan kuin laadultaankin. Ilman toimilupaa toimivalla ei ole vastaavia vaatimuksia, joten ehdotus ei ole syrjimätön ja tasapuolinen.

FiCom esittää ehdotusta poistettavaksi tarpeettomana.

17 a § Toimiluvan jatkaminen ja 17 b § uusiminen
FiCom kannattaa esitettyjä ehdotuksia, koska ne voivat olla hyvinkin merkittäviä verkkoinvestointien kannalta. Ehdotuksia tulisi kuitenkin joiltakin osin täydentää. Jatkamista koskevaa säännöstä tulisi täydentää siten, että siinä säädettäisiin takaraja, milloin valtioneuvoston tulee antaa ilmoitus toimiluvan jatkamisesta. Esimerkiksi säännöksen 1 momenttia voisi täydentää seuraavasti:

”Valtioneuvosto arvioi viimeistään kaksi vuotta ennen ja antaa päätöksen viimeistään vuotta ennen 16 §:n 1 – 2 momentissa säädettyä…”.

Jatkamista koskevasta ehdotuksesta ja sen perusteluista ei ilmene jatkamisen juridinen muoto, mutta ilmeisesti kyse on valtioneuvoston päätösasiasta, josta on SVPL 345 §:n mukainen valitusoikeus korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Tästäkin syystä ehdotukseen olisi tarkoituksenmukaista lisätä takarajaa koskeva täydennys, jotta mahdollinen valituskäsittely ehtisi päättyä ennen alkuperäisen toimilupakauden päättymistä.

Jatkamisen esteeksi on ehdotuksessa mainittu Liikenne- ja viestintävirastossa vireillä oleva 42 luvun mukainen valvontapäätös. FiCom pitää perustetta liian laveana ja avoimena, koska se mahdollistaa minkä tahansa vireillä olevana tapauksen toimiluvan jatkamisen esteeksi. Käytännössä 42 luvun mukaisia tapauksia teleyrityksiä kohtaan on vireillä lähes jatkuvasti. Ehdotusta tulisi muuttaa toimilupaehtojen rikkomiseen liittyväksi ja siten, ettei osoitettuja rikkeitä tai laiminlyöntejä ole korjattu määräaikaan mennessä, esimerkiksi seuraavasti:

”2) Liikenne- ja viestintävirastossa ei ole vireillä lain 16 §:n perustuva lain 42 luvussa säädetty valvontapäätös… virheen tai laiminlyönnin vuoksi, jota ei ole korjattu asetetussa määräajassa”.

FiCom kiinnittää huomiota siihen, että erityistä kuulemisvelvollisuutta koskevassa 310 §:n luettelossa ei ole toimiluvan jatkamista koskevaa kohtaa, uusiminen kylläkin.

Uusimista koskevaa säännöstä FiCom esittää täydennettäväksi kuten jatkamisenkin osalta niin, että säännöksestä ilmenee takaraja, jolloin uusimista koskeva valtioneuvoston päätös on viimeistään annettava.

”…aikaisintaan 5 vuotta ennen ja antaa päätöksen viimeistään vuotta ennen 16 §:n 1 – 2 momentissa …”

20 § Taajuuksien käyttöoikeuksien vuokraaminen
FiCom esittää, että ehdotusta täydennettäisiin tai selkeytettäisiin siten, että siinä mahdollistettaisiin paikallinen tai alueellinen taajuuksien käyttöoikeuksien vuokraaminen.

7 a § Vertaisarvioinmenettely
FiCom ehdottaa säännökseen lisättäväksi, että toimialaa tulee kuulla, jos liikenne- ja viestintäministeriö pyytää komission radiotaajuuspolitiikkaryhmää järjestämään vertaisarviointimenettelyn.

Huomattava markkinavoima (HMV)

53 a § Ainoastaan tukkumarkkinoilla toimivalle huomattavan markkinavoiman yritykselle asetettavat velvollisuudet
Pykäläehdotuksen perusteluissa todetaan, että yritystä voitaisiin pitää ainoastaan tukkumarkkinoilla toimivana, jos se ei toimisi lainkaan vähittäismarkkinoilla. Ehdon täyttyminen edellyttäisi perustelujen mukaan sitä, että mikään yrityksen omistamista yhtiöistä tai liiketoimintayksiköistä tai mikään saman lopullisen omistajan tai osakkaan määräysvallassa oleva yritys ei harjoittaisi tai suunnittelisi harjoittavansa toimintaa millään vähittäismarkkinoilla.

Määritelmä poikkeaa kirjanpitolain mukaisesta yleisesti käytetystä konsernin määritelmästä. Tämä ei ole perustelua. Yritystä tulisi pitää ainoastaan tukkumarkkinoilla toimivana vain, jos mikään yrityksen kanssa samaan konserniin kuuluva yritys ei toimi millään vähittäismarkkinoilla. Näin ollen 53a §:n perusteluissa tulisi viitata suoraan kirjanpitolain mukaiseen konsernin määritelmään.

54 § Vähittäismarkkinoilla asetettavat velvollisuudet
Liikenne- ja viestintävirastolle esitetään uusia toimivaltuuksia muun muassa enimmäishintojen asettamiseen. Säännöksestä tulisi ilmetä, että tällaisten velvoitteiden asettaminen on hyvin poikkeuksellista. Kyseiset velvoitteet on poistettu Suomessa komission suosituksesta, joten sekä pykälää että sen perusteluja tulee tältä osin muuttaa. Säännöksen soveltamisen tulisi edellyttää, että markkinoilla on hyvin vakavia häiriöitä ja että velvoitteiden asettaminen on viimekätinen keino, ja niitä voi asettaa vasta, jos 2 momentin määräykset eivät ole poistaneet 1 momentissa todettuja ongelmia.

55 c § Muun kuin HMV:n perusteella asetettavat passiivisen infran ja paikallisen roamingin mukaiset velvoitteet
FiComin näkemyksen mukaan ei paikallista verkkovierailua koskevalle sääntelylle eikä sen mukaisesti asetettaville velvoitteille ole Suomessa tarvetta. Suomessa käyttäjillä ei ole ongelmia päästä mobiiliverkkoon tai käyttää sen palveluita. Mobiilipalveluiden vähittäismarkkinoilla kilpailutilanne on ollut erittäin toimiva ja palveluiden saatavuus käyttäjille erinomainen. Käyttäjien palveluiden saatavuutta turvaa viime kädessä yleispalvelusääntely, eivätkä käyttäjät ole missään tilanteissa vaarassa jäädä ilman yhteyksiä, joten paikallisen verkkovierailun tukkutason yleispalvelulle ei myöskään ole tarvetta.

Jos verkkovierailua koskevaa kohtaa ei katsota mahdolliseksi poistaa jatkovalmistelun yhteydessä, tulee sen perusteluja avata ja kuvata niissä Suomen mobiilimarkkinoiden tilannetta sekä sitä, mikä on ehdotuksen suhde yleispalvelusääntelyyn ja mitkä ovat ensisijaiset keinot taata palveluiden saatavuus käyttäjille. Epäselvää on myös, mitä paikallisella verkkovierailulla tarkoitetaan ja sen tarve, jos tarkoituksena on tarjota palveluja paikallisesti. Selvää on, että toimijoita tulee kohdella yhdenmukaisesti ja syrjimättömästi myös velvoitteiden ja oikeuksien osalta.

65 § Valtakunnallisten tilaajanumeroiden hinnoittelu
Ehdotuksen mukaan valtakunnallisten tilaajanumeroiden (ns. yritysnumerot) access-hintaa ei saisi jatkossa hinnoitella erikseen. Perusteluiden mukaan valtakunnalliset tilaajanumerot kuuluisivat normaaleihin puhepaketteihin tai rajattomiin liittymiin.  

FiCom pitää esitettyä ehdotusta erittäin huolestuttavana useastakin syystä. Ehdotuksella pyritään sen perusteluiden mukaan selkeästi sääntelemään vähittäishintoja, vaikka itse säännös koskee tukkuhintasääntelyä. Lisäksi perusteluissa kajotaan erittäin voimakkaasti teleyritysten tuotteistukseen ja siten vapaaseen kilpailuun, kun yritysnumerot siirtyisivät ehdotuksen mukaan puhepaketteihin. Esitetty mekanismi on aivan väärä, mikäli halutaan säännellä vähittäishintoja.

Perusteluissa esitetään, ettei markkinoilla ole tarjolla muita vaihtoehtoja. FiCom kummeksuu tällaista perustelua, koska siinä ei avattu markkinatilannetta eikä sitä, mitä muita vaihtoehtoja yritysnumeroita käyttävällä taholla on tarjota asiakkailleen. Vaihtoehtoja ovat tavallinen tilaajanumero, ilmaisnumero tai lisämaksullinen numero. Valtakunnallista tilaajanumeroa käyttävä taho, esimerkiksi valtion organisaatio, tekee itsenäisen valinnan siitä, millaista numeroa se haluaa asiakkailleen tarjota, joten sääntelykeinon valinta ja tarve voidaan perustellusti kyseenalaistaa. Lisäksi on todettava, ettei valtakunnallisten tilaajanumeroiden rinnastaminen EU:n sisäisiin ulkomaanpuheluihin ole millään muotoa perusteltua. 

FiCom on kiinnittänyt huomioita myös perustelutekstin väitteeseen, että hinnoittelu olisi syrjivää kiinteiden ja matkaviestinliittymien kesken. FiComin näkemyksen mukaan väite on virheellinen, koska joidenkin teleyritysten yritysnumeroihin soittamisen hinnat[4] ovat samat sekä kiinteästä että mobiililiittymästä.

FiCom esittää ehdotuksen poistamista esityksen jatkovalmistelussa.  

81 a § Sitoumusmenettely
Ehdotuksen mukaan teleyritys voi välttää HMV-velvoitteet antamalla sitoumuksia, mutta Liikenne- ja viestintävirastolla olisi edelleen harkintavalta asettaa velvoitteita ottamatta sitoumuksia huomioon kokonaan tai osittain. Ehdotus ei tältä osin luo oikeusvarmuutta, joten viraston määräämien sitovien sitoumusten tulisi olla ensisijaisia ja vasta toissijaisesti, erityisen painavista syistä, virasto voisi määrätä velvoitteita markkina-analyysin perusteella. Luonnollisesti myös jälkikäteen asetettavat velvoitteet ovat mahdollisia, jos sitoumusta ei korjauskehotuksesta huolimatta noudateta, tai direktiivin mukaisesti tilanteissa, joissa todetaan vakavia markkinaongelmia asetetuista sitoumuksista huolimatta. Säännöksestä ja sen perusteluista ei suoraan ilmene, miten sitoumus käytännössä eroaa HMV-velvoitteista, paitsi etteivät velvoitteet ole viranomaisen määräämiä eikä niissä ole hintakattoa.

81 b § Yhteisinvestoinnit
Pykälän 1 momentin pääsäännön mukaan yritys voisi sitovalla yhteisinvestointisopimuksella välttää HMV-velvollisuudet, mutta 2 momentin mukaan Liikenne- ja viestintävirasto voisi kuitenkin asettaa yritykselle 8-10 luvun mukaisia velvollisuuksia. Velvoitteiden asettamisen tulisi ensisijaisesti kohdistua jälkikäteen sellaisiin havaittuihin, merkittäviin markkinaongelmiin, jotka eivät ole poistuneet mahdollisista korjaustoimenpiteistä huolimatta.

Säännöksen monimutkaisuutta kuvaa se, että on jossain määrin epäselvää, tuleeko ennen yhteisinvestointisopimusta antaa 81 a §:ssä tarkoitettu sitoumus. Erikoista on se, että myös tässä pykälässä säädetään korvattavasta verkosta, mutta pykälän verkkoon pääsyä koskevat ehdot ovat erilaiset kuin mitä 81 c §:ssä säädetään. Sääntelyn raskauden ja ankarien velvoitteiden takia jää nähtäväksi, tullaanko sen perusteella tekemään yhteisinvestointeja.

81 c § Kupariverkon poistaminen tai korvaaminen
HMV-yrityksen poistaessa tai korvatessa vanhaa kupariverkkoa tulisi sen tehdä kuusi kuukautta ennen aiottua toimenpidettä ilmoitus Liikenne- ja viestintävirastolle.  Virasto voisi ennen ilmoitettua aloituspäivää asettaa tiettyjä ehtoja ja velvollisuuksia. FiCom esittää säännöksen täydentämistä siten, että virastolle asetetaan aika tai takaraja (esim. kahden kuukauden kuluessa saamastaan ilmoituksesta), johon mennessä sen tulee reagoida saamaansa ilmoitukseen. Lisäksi säännöstä tulisi täydentää ilmoituskynnyksellä, joka rajaisi pienet hankkeet ilmoitusvelvollisuuden ulkopuolelle. Muutoin säännöksen soveltaminen johtaisi erittäin raskaaseen hallinnolliseen taakkaan sekä teleyritykselle että valvontaviranomaiselle ja kasvattaisi tarpeettomasti näiden kustannuksia. Rajaus voisi perustua tosiasialliseen tilaajamäärään ja/tai verkon pituuteen.

Merkittävä osa kupariverkon puruista aiheutuu teleyritysten vaikutusvallan ulottumattomissa olevista syistä. Sähköyhtiöiden purkaessa pylväsverkkojaan tulee tästä tieto teleyrityksille joissain tilanteissa varsin myöhään. Vaikka ilmoitusaika näissä tilanteissa ei sääntelyn perusteella olisikaan kuusi kuukautta, voi tilanne olla käytännössä se, ettei mitään muita mahdollisuuksia ole kuin korvata alueen palvelut langattomilla ratkaisuilla.

Direktiivin sanamuodosta huolimatta FiCom pitää hyvänä, että säännöksessä ja sen perusteluissa on pyritty huomioimaan markkinoiden kilpailudynamiikka ja teknologiariippumaton palveluiden tarjonta käyttäjille. Ehdotuksen perusteluja olisi hyvä täydentää avaamalla vielä enemmän Suomen telepalvelumarkkinaa, jossa käyttäjien saatavilla on kattavasti kilpailtuja viestintäpalveluja. 

Kuten esityksen luonnoksen vaikutusarvioinnissa todetaan, kohtuuttomat ehdot ja velvoitteet voivat toimia säännöksen tarkoituksen vastaisesti, mikä ei olisi kenenkään etu. Velvoitteiden asettamisen edellytyksinä tulisi perusteluissa tuoda esille se, kuinka paljon ja millä alueilla kotitalouksien palveluiden saatavuus voisi parantua eri teknologioilla toteutetuilla ratkaisuilla ja sekä se, että kilpailutilanne mahdollistaa käyttäjän valintamahdollisuuksien lisääntymisen.

Edellä esitetyn lisäksi FiCom ehdottaa, että ehdotuksen perusteluja tulisi täydentää siten, että purettava tai käytöstä poistettava kupariverkko voidaan teknologianeutraalisti korvata muilla verkkotekniikoilla ja -ratkaisuilla, joilla käyttäjien etu palvelujen saatavuuden osalta turvataan ja purettavalla alueella on teknologianeutraalia kilpailevaa toimintaa.

Yleispalvelu

Yleispalvelu-internetyhteyden nopeutta ehdotetaan nostettavaksi 150 prosentilla nykyisestä 2 Mbit/s -nopeudesta 5 Mbit/s-nopeuteen. Teetetyt selvitykset eivät tue nopeuden nostoa. Esimerkiksi Liikenne- ja viestintäviraston selvityksen mukaan direktiivin edellyttämät palvelut ovat toteutettavissa nykyisellä yleispalvelunopeudella. Numeerisen yhteysnopeuden ei tule olla itseisarvo, vaan tärkeää on palveluiden saatavuus.

Taloudellisen selvityksen ja luonnosehdotuksen perusteluiden mukaan ehdotettu nopeus nostaisi merkittävästi yleispalveluyritysten kustannuksia: peittovaatimuksista riippuen kustannus olisi n. 10 – 22 miljoonaa euroa, millä parannettaisiin vain joidenkin satojen asuntojen yhteyksien saatavuutta. Kyse olisi suhteettomasta velvoitteesta. Jos ehdotettu yhteysnopeus ja voimassa olevat laatuvaatimukset säilyvät ennallaan, on erittäin todennäköistä, että yleispalvelun kustannukset tulevat jatkossa korvattavaksi valtion varoista. Muutaman yksittäisten kotitalouden palvelun laadun parantamiseksi nopeuden noston ja siitä aiheutuvien uusien mastojen ja tukiasemien rakentamisen sijaan parempaan lopputulokseen päästään kaupallisilla ratkaisuilla, esimerkiksi ulkoisella antennilla ja siihen liitettävällä sisäisellä wifi-reitittimellä.

FiCom katsoo selvitysten ja erityisryhmien palautteen perusteella, että yleisen ja erityisryhmien yleispalvelunopeuden nostolle ei ole tarvetta. Jos yleistä yhteysnopeutta tulisi jostain syystä nostaa, sen tulisi kustannusvaikutukset huomioiden olla enintään 50 prosenttia nykyisestä eli 3 Mbit/s ja samalla voimassa olevat laatuvaatimukset tulisi poistaa.

Luonnoksen 87 §:n mukaan internetyhteyden nopeudesta säädettäisiin valtioneuvoston asetuksella. Ennen asetuksen antamista Liikenne- ja viestintävirasto tekisi tarvittaessa säännöksen mukaisen selvityksen. Muilta osin selvityksen suhdetta ja erityisesti merkitystä asetuksen antamiseen ei ole lainkaan säädelty, mitä ei voi pitää tarkoituksenmukaisena. Säännöstä tulisi muuttaa siten, että asetuksessa tulisi huomioida tehty selvitys, josta poikkeaminen edellyttäisi erityisen poikkeuksellisia perusteita.

Yleispalvelusääntelyä sovellettaisiin paitsi kuluttajiin, myös pk-yrityksiin ja voittoa tavoittelemattomiin yhteisöihin. Direktiivi ei velvoita sääntelyn soveltamista muihin kuin kuluttajiin, mutta luonnoksessa tämä kansallinen liikkumavara on hyödynnetty täysimääräisesti. Sääntelyssä tulisi pitäytyä minimisääntelyn tasolla ja välttää kansallista liikkumavaraa varsinkin, kun samanaikaisesti esitetään yleispalvelunopeuden merkittävää nostoa. Tämä nostaisi yleispalvelun tuottamisen kustannuksia entisestään, kun otetaan lisäksi huomioon, että taloudellinen taustaselvitys koski ainoastaan kotitalouksia.

Luonnoksen 87 §:n 2 momentissa käytetään termiä tilaaja, vaikka soveltamisala ei koske tilaajia sen laajassa merkityksessä.

Käyttäjän oikeudet

Käyttäjien oikeuksia koskevaa sääntelyä ehdotetaan sovellettavaksi 106 §:n 1 momentin mukaan koskemaan kaikkia tilaajia. FiCom esittää, että soveltamisalan tulisi koskea lähtökohtaisesti ainoastaan kuluttajia ja muita tahoja vain, jos direktiivi sitä edellyttää, ja lisäksi jos muuta ei ole sovittu. Tätä tukee jo valmistelutyössä tehty selvitys. Selvityksessä tuotiin esiin, että myös viranomaisten suhtautuminen sääntelyn laajentamiseen kaikkiin tilaajiin on lähtökohtaisesti kielteistä ja jäisi viranomaisten näkemyksen mukaan myös tehottomaksi, jollei samalla luotaisi lisäresursseja vaativaa riidanratkaisumekanismia.[5] Alalla näyttää siis olevan selvä konsensus siitä, että sääntelyn lähtökohdaksi tulee ottaa sopimusvapaus, jota erityistä suojaa tarvitsevien luonnollisten henkilöiden osalta täydentää yleinen kuluttajansuojaoikeus sekä tarpeen mukaan erityissääntely. Tällainen sääntelyratkaisu olisi myös sopusoinnussa Suomen oikeusjärjestyksen keskeisten elementtien kanssa. Muillakaan aloilla ei tunneta yrityksiä koskevaa kuluttajansuojan kaltaista suojaa. Tältä osin selvityksessä todettiin nimenomaisesti, että kysymystä jonkinlaisesta pienyritysten suojaamisesta ei tule ratkaista erityislainsäädännössä, vaan laajemmassa koko kuluttajansuojalainsäädäntöä koskevassa tarkastelussa.[6]

Tilaajaa ja kuluttajia koskeva sääntely on monessa paikoin hyvin epäselvää. Hyviä esimerkkejä ovat sopimuksen irtisanomista (116 §) koskeva ehdotus sekä maksuvelvollisuuden alkaminen. Näistä säädellään sekä 109.2 §:ssä että 118.2 §:ssä, joista ensin mainittu koskee kuluttajaa ja toinen tilaajaa. Lisäksi viestintäpalvelun kestoa koskevassa, tilaajalle annettavassa ilmoituksessa (109.3 §) viitataan kuluttajasuojalainsäädäntöön, vaikka kyse voisi olla yritysten välisestä asiasta.

Sopimusehtojen ja tietojen julkaisemista koskevassa ehdotuksessa teleyritys velvoitetaan julkaisemaan numeroista riippumattomien henkilöiden välisten viestintäpalvelujen osalta tieto siitä, onko hätäpalvelujen käyttö mahdollista (129.1 §). Epäselvää on se, tuleeko tällaisen tiedon tarjota myös sellainen teleyritys, joka ei tarjoa numeroista riippumatonta viestintäpalvelua, tuleeko esimerkiksi toimiluvan saaneen teleyrityksen kertoa WhatsApp -palvelua koskevasta hätäpalvelujen käyttömahdollisuudesta. Direktiivi ja sen liite IX eivät tätä edellytä. Ehdotusta tulisi esityksen jatkovalmistelussa muuttaa direktiivin liitteen IX kohdan 2.5 sananmukaiseen muotoon (”Jos yritys on numeroista riippumattomien henkilöiden välisen viestintäpalveluiden tarjoaja, tieto siitä,...)

FiCom pitää valitettavana, että sääntelyä ei ole tässä yhteydessä kyetty selkeyttämään ja keventämään, vaan niin sanotut Suomi-lisät jäisivät lainsäädäntöön edelleen, vaikka teetetty selvitys mahdollistaisi keventämisen, esimerkiksi toimituksen viivästystä koskevassa sääntelyssä ja sopimuksen purkamisessa erääntyneiden maksujen vuoksi. Lisäksi selvityksen mukaan sopimusten muuttamista koskevan säännöksen palauttaminen silloisen viestintämarkkinalain muotoon, jossa olosuhteiden olennainen muuttuminen oikeuttaisi viestintäpalvelusopimuksen muuttamiseen, voisi olla tietyillä edellytyksillä mahdollista. 

Muuta

229 § Piensolutukiasemien sijoittaminen
Ehdotetut uudet säännökset ovat kannatettavia. Jotta säännöksen tarkoitus toteutuisi, tulisi sen koskea myös sähkönsyötön saantia, eli esimerkiksi oikeutta sijoittaa ja vetää tarvittavat sähköjohdot tai muut virtalähteet viranomaisen hallussa olevaan rakennelmaan.

233 § Päätös sijoittamisesta toisen omistamalle tai hallitsemalle alueelle tai rakennukseen
Lisäksi FiCom esittää, että sijoittamisoikeutta koskeva päätös olisi heti täytäntöönpantavissa valitusoikeudesta huolimatta, ellei hallinto-oikeus toisin päätä. Tämä muutos nopeuttaisi rakentamista ja yhteyksien saatavuutta.

”Jos sijoittamisesta ei päästä sopimukseen, kunnan rakennusvalvontaviranomainsen voi tulee teleyrityksen hakemuksesta päätöksellään antaa teleyritykselle sijoittamisoikeusden vahvistamalla 230 §:ssä tarkoitetun sijoittamissuunnitelman ja myöntää oikeuden rakennustyön tai muun toimenpiteen suorittamiseen osaksi tai kokonaan ennen kuin sijoittamista koskeva päätös on saanut lainvoiman (aloittamisoikeus), jollei hallinto-oikeus toisin määrää. ”

235 a § Siirto-, suojaamis- ja poistamiskustannukset
Viestintäverkkojen rakentamisessa on ehdottoman keskeistä se, että sijoittamisoikeuden tulee olla pysyvää etenkin maakaapeloinnin osalta, koska kaapeleiden siirtäminen aiheuttaa merkittäviä kustannuksia ja ylimääräistä haittaa. Maakaapelin sijoittamisen pysyvyys ja ennakoitavuus ovat erityisen tärkeitä rakentamishankkeiden investointipäätöksissä ja reittisuunnittelussa. Tämä osaltaan edistäisi erittäin nopeiden verkojen rakentamista.

Kaapelin siirtämisen tai poistamisen tulisi aina olla ehdottoman välttämätöntä ja viimesijaista. Tällainen peruste voi esimerkiksi olla, jos kaapeli vaikeuttaa huomattavasti asemankaavan toteutumista tai kadunpitoa taikka tien siirtäminen tai parantaminen ehdottomasti edellyttää kaapelin siirtoa. Maankäyttö- ja rakennuslain 89.2 §:n momentin mukaan kunta tai se, jonka vastuulla yleisten alueiden toteuttaminen on, vastaa siirtokustannuksista, jollei ole kohtuullista edellyttää johdon, laitteen tai rakennelman omistajan tai haltijan vastaavan siirtokustannuksista kokonaan tai osittain taikka jollei siirtokustannusten jaosta ole toisin sovittu.

FiCom ehdottaa, että siirtoa, suojaamista tai poistoa vaativan tahon tulisikin maankäyttö- ja rakennuslain mukaisen aiheuttamisperiaatteen mukaisesti maksaa kustannukset, mutta kustannuksia voitaisiin kohtuullistaa huomioimalla siirrettävän johdon ikä.

Tästä syystä FiCom ehdottaa uutta säännöstä lisättäväksi esityksen jatkovalmistelussa.

”Teleyritys on velvollinen poistamaan, suojaamaan tai siirtämään 229 §:n 1 momentin mukaisen telekaapelin, radiomaston, tukiaseman sekä niihin liittyvän laitteen, rakennelman, kaapelin tai pylvään, jos alueen tai rakennuksen omistaja tai haltija katsoo, että vaadittu toimenpide on ehdottoman välttämätöntä.

Toimenpiteen pyytäjä vastaa kustannuksista sijoittamissopimusta tai -päätöksen tekemistä seuraavien kymmenen vuoden ajalta. Siitä eteenpäin toimenpiteen pyytäjän osuus kustannuksista vähenee lineaarisesti 2,5 prosentin vuosittaisella poistolla neljänkymmen vuoden ajan. Tämän jälkeen teleyritys vastaa kustannuksista, ellei muuta ole sovittu tai ellei se muusta syystä ole kohtuutonta. Teleyrityksen aloitteesta tapahtuvasta toimenpiteestä aiheutuvista kustannuksista vastaa teleyritys.”

244 § kohta 16
Liikenne- ja viestintäviraston määräys voisi esityksen mukaan koskea viestintäverkon peittoalueen teknistä määrittämistä. Ulkotilapeiton osalta määräyksenantovaltuus on suositeltava. Ehdotuksen mukaan määräyksellä voitaisiin antaa tarkemmat perusteet matkaviestinverkon lähettämien signaalien sisätilakuuluvuuden teknisestä määrittämisestä. Jatkovalmistelussa tulee selventää, mitä ehdotuksella tarkemmin tarkoitetaan ja mitä tahoa ehdotus koskee.

 

299 § 323 § Viranomaisten avustamiseksi hankittujen järjestelmien kustannukset
Viranomaisten avustamispyynnöt ovat lisääntyneet ja niistä aiheutuneet kustannukset ovat vastaavasti nousseet. Tästä syystä myös viranomaisen määräämästä toimenpiteestä tulisi saada korvaus kumotun viestintämarkkinalain 98 §:n mukaisesti, koska nämä toimenpiteet aiheuttavat teleyrityksille perusteettomia, heistä riippumattomia kustannuksia. Muutos on ajankohtainen myös tiedustelulakien kannalta. Vastaavasti 323.2 §:stä tulisi poistaa ’korvauksetta’-vaatimus.

Viranomaisten avustamisesta aiheutuneet kustannukset

Teleyrityksellä on oikeus saada valtion varoista korvaus yksinomaan viranomaisen avustamiseksi hankittujen järjestelmien, laitteistojen ja ohjelmistojen investoinneista ja ylläpidosta aiheutuneista välittömistä kustannuksista. Teleyrityksellä on oikeus saada valtion varoista korvaus myös viranomaisen määräämästä toimenpiteestä aiheutuneista välittömistä kustannuksista (lisäys). Kustannusten korvaamisesta päättää tarvittaessa Liikenne- ja viestintävirasto.

325 § Liikenne- ja viestintäviraston tarkastusoikeus
Ehdotuksen mukaan teleyritys vastaisi Liikenne- ja viestintäviraston ulkopuolisella asiantuntijalla teetetyn teknisen turvallisuustarkastuksen kustannuksista. Tätä perustellaan teledirektiivin vaatimuksella.

FiCom huomauttaa, että jo edellisen direktiivin aikana (puitedirektiivi 2009/140/EY 13 b artiklan 2 b kohta) on todettu, että yritys maksaa tarkastuksen kustannukset. Tietoyhteiskuntakaarta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 221/2013 s. 247) todettiin, että ”Myös Viestintäviraston lukuun toimivan riippumattoman asiantuntijan suorittama tarkastus katetaan tietoyhteiskuntamaksulla”. Koska direktiivi ei sisällöllisesti ole muuttunut, voimassa olevaa käytäntöä ja sääntelyä ei ole tarve muuttaa, paitsi sellaisten toimijoiden osalta, jotka eivät jatkossa suorittaisi tietoyhteiskuntamaksua. Säännöstä tulisi muuttaa seuraavasti:

”Riippumattomalla asiantuntijalla teetetty tekninen turvallisuus- ja toimivuustarkastus katetaan tietoyhteiskuntamaksulla, jos tarkastuksen kohde on tietoyhteiskuntamaksuvelvollinen. Jos tarkastettava ei maksa tietoyhteiskuntamaksua, maksaa tarkastettava yritys tarkastuksen kustannukset”.

Siirtymäajat

Luonnokseen sisältyy sääntelymuutoksia muun muassa yleispalvelunopeuden nostoon sekä käyttäjien oikeuksiin, jotka aiheuttavat teleyrityksissä muutostarpeita esimerkiksi asiakkaille toimitettaviin dokumentteihin, tietojärjestelmiin, myyntiprosesseihin sekä sisäiseen viestintään ja kouluttamiseen.

Tämän vuoksi tässä vaiheessa ehdotettu lain voimaantuloaika 19.9.2020 on erittäin ongelmallinen, eikä lain lopullisen sisällön varmistumisen ja velvoitteiden voimaantulon väliin jää riittävää aikaa. Tämän vuoksi ehdotamme, että lain voimaantuloa lykätään ehdotetusta vähintään direktiivin edellyttämään voimaantulohetkeen (21.12.2020) sekä yleispalvelunopeuden osalta 1.1.2022, jos sitä nostetaan voimassa olevasta nopeudesta.

Tiedon saannin estoa koskeva määräys

SVPL 185 § 2 momenttia ehdotetaan muutettavaksi siten, että tiedon saannin estoa koskeva määräys voitaisiin tietyin edellytyksin kohdistaa myös tietoa välittävään teleyritykseen. Ehdotus ei liity direktiivien voimaansaattamiseen, vaan kyseessä on irrallinen, hallituksen esitykseen sen kansallisen valmistelun loppuvaiheessa poliisin tarpeista tuotu lisäys. Määräyksen kohdistaminen teleyritykseen edellyttäisi, että tietoyhteiskunnan palvelun tarjoajaa ei pystyttäisi tunnistamaan tai että se sijaitsisi Suomen lainkäyttövallan ulkopuolella. Määräys olisi mahdollista antaa syyttäjän tai tutkinnanjohtajan hakemuksesta, mutta ei sen hakemuksesta, jonka oikeutta asia koskee. Määräys voitaisiin antaa vain, jos tiedon saannin estoa koskevien hyötyjen voitaisiin katsoa olevan merkittävästi suuremmat kuin verkon käyttäjien sananvapauteen tai muihin perusoikeuksiin kohdistuvat rajoitukset, eikä määräystä voitaisi pitää teleyrityksenkään näkökulmasta kohtuuttomana. Teleyritykselle tulisi aina varata tilaisuus tulla kuulluksi.

Teleyritykseen kohdistettu määräys ei saisi ehdotuksen mukaan vaarantaa kolmannen oikeutta lähettää ja vastaanottaa viestejä, ja se tulisi panna teknisesti täytäntöön niin, ettei verkon käyttäjien luottamuksellisen viestin salaisuuden suoja vaarannu.  FiCom huomauttaa, ettei teleyritys pysty poistamaan internetsivulta yksittäistä tietosisältöä, vaan sen on ehdotetun määräyksen toimeenpanemiseksi estettävä pääsy koko laitonta aineistoa sisältävälle sivustolle. Tällöin voi samalla estyä myös täysin harmittoman, laillisen sisällön käyttö. Verkkosisällön suodattaminen heikentää verkon teknistä laatua ja voi aiheuttaa häiriöitä tai katkoksia, joten sen tulee aina olla viimesijainen ja poikkeuksellinen toimi. Lainvastaisen aineiston saannin estämiseksi tarvittavista toimenpiteistä aiheutuu teleyrityksille myös kustannuksia, joista on saatava täysimääräinen korvaus.

Määräyksen soveltamisala on hyvin ongelmallinen. Ehdotetun määräyksen kohdistaminen teleyritykseen edellyttää, että määräyksen kohteena oleva tieto liittyy rikokseen, josta ankarin säädetty rangaistus on vähintään kaksi vuotta vankeutta. Hallituksen esityksen mukaan tarve puuttua SVPL 185 §:n nojalla internetissä olevaan tietosisältöön on kuitenkin noussut poliisitoiminnassa esille pääasiassa lasten seksuaalista hyväksikäyttöä, törkeitä petoksia ja törkeitä tietoverkkorikoksia koskevien esitutkintojen yhteydessä. Myöhemmin perusteluissa viitataan yhteiskunnallisesti arvioituna vakavaan rikollisuuteen. Kahden vuoden rangaistusminimiin mahtuu kuitenkin laaja joukko yhteiskunnallisesti arvioituna vähemmän vakavia rikosnimikkeitä, kuten esimerkiksi alkoholirikos, kalastusrikos, kokouksen estäminen, laiton Etelämanneralueen mineraaliesiintymään kajoaminen, lievä rahanväärennys, maastomerkin väärennys, rahapelirikos, rahankeräysrikos, työeläkevakuutusmaksupetos sekä velkojansuosinta.

Poliisitoiminnassa tutkinnallisesti ongelmallisiksi koetut, yhteiskunnallisesti arvioituna vakavat rikokset ovat laajan ja tarkemmin määrittelemättömän kahden vuoden rangaistusminimin sijaan syytä sisällyttää sääntelyn piiriin erittelemällä rikokset pykälä- tai lukukohtaisesti. Näin on toimittu esimerkiksi edeltävässä pykälässä, SVPL 184 § 1 momentin 2 kohdassa, jossa viitataan suoraan rikoslain 11 luvun 10 tai 10 a §:n taikka 17 luvun 18 tai 18 a §:n vastaiseen tietoon. Myös perustuslakivaliokunta on korostanut sääntelyn täsmällisyyden ja tarkkarajaisuuden merkitystä sekä todennut, että puuttuminen perus- ja ihmisoikeuksiin tulee rajoittua vain välttämättömään (PeVL 43/2018 vp). Teleyrityksiin kohdistuvaa pääsyn estoa koskevaa määräystä voidaan pitää nykyistä 185 §:n sääntelyä pidemmälle menevänä puuttumisena sananvapauteen. Tällä hetkellä operaattorit estävät vapaaehtoisesti pääsyn lasten seksuaalista hyväksikäyttöä sisältäville sivustoille lapsipornografian levittämisen estotoimista annetun lain (1068/2006) perusteella.

Tietoliikenneverkkoihin tulee tehdä muutoksia ainoastaan perustellusta syystä ja niin tarkkarajaisesti, ettei se vaikuta kielteisesti verkon käyttämiseen laillisiin tarkoituksiin tai verkon eheyteen, joten sääntelyn nojalla annettavien määräysten tulee olla täsmällisiä ja tarkkarajaisia. Määräyksen oikeasuhtaisuuden varmistamiseksi kaikki IP-osoitteet ja verkkotunnukset, joiden osalta määräystä haetaan, tulee yksilöidä jo hakemuksessa (vrt. HE 181/2014). Määräys ei voi sisältää teleyritykselle velvoitetta yleisesti monitoroida verkon sisältöä, joten kaikenlaiset muutokset määräykseen tulee toteuttaa syyttäjän tai tutkinnanjohtajan toimesta uudella, vastaavassa prosessissa käsiteltävällä hakemuksella. Määräys tulee kuitenkin voida peruuttaa hakijan pyynnöstä ilman tuomioistuinmenettelyä, mikäli syyttäjä tai tutkinnanjohtaja havaitsee, ettei määräyksen piirissä oleva IP-osoite tai verkkotunnus enää sisällä määräyksen kohteena olevaa tietoa.

Määräyksen antaessaan tuomioistuimen tulee ottaa huomioon hakijan vaatimukset, tapauksen erityispiirteet sekä teleyrityksen verkon ja aineistojen välittämiseen liittyvien järjestelmien tekniset ominaisuudet ja konfiguraatiot. Teleyritykselle tulee myös jättää kohtuullinen, esimerkiksi viikon, aika panna määräys täytäntöön.

Videojakoalustan määritelmä

Videonjakoalustapalvelun määritelmää ei tule SVPL:ssä laajentaa AVMS-direktiivissä määritellystä.

Videonjakoalustapalvelulla tarkoitetaan AVMS-direktiivin 1 artiklan 1 kohdan aa alakohdan mukaan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 56 ja 57 artiklassa määriteltyä palvelua, ”kun palvelun tai siitä erotettavissa olevan osan tai sen olennaisen toiminnon pääasiallisena tarkoituksena on tarjota yleisölle ohjelmia, käyttäjien tuottamia videoita tai molempia, joista videonjakoalustan tarjoaja ei ole toimituksellisessa vastuussa, tiedonvälitys-, viihdytys- tai valistustarkoituksessa direktiivin 2002/21/EY 2 artiklan a alakohdassa tarkoitettujen sähköisten viestintäverkkojen avulla, ja joiden organisoinnin videonjakoalustan tarjoaja määrittää, myös automaattisilla keinoilla tai algoritmeilla, erityisesti sisällön esittämisen, asiasanoituksen (tagging) ja järjestämisen (sequencing) avulla”.

Esitysluonnoksessa määritelmä on osittain viety SVPL:n 3 §:n kohtaan 36a, jonka mukaan videonjakoalustapalvelulla tarkoitetaan palvelua tai siitä erotettavissa olevaa osaa, jonka pääasiallisena tarkoituksena on tarjota yleisölle ohjelmia tai käyttäjien tuottamia videoita elinkeinotoiminnassa ja joista videonjakoalustapalvelun tarjoaja ei ole toimituksellisessa vastuussa. Vaikka säännöskohtaisissa perusteluissa todetaankin videonjakoalustapalvelulla viitattavan palveluun, jossa palveluntarjoaja määrittää käyttäjien tuottamien videoiden ja ohjelmien organisoinnin mm. automaattisilla keinoilla tai algoritmeilla, tulee AVMS-direktiivin mukainen määritelmä selkeyden vuoksi tuoda sellaisenaan myös SVPL:n määritelmään ja direktiivin 1 artiklan 1 kohdan aa alakohdan esimerkit vähintäänkin ehdotuksen perusteluihin. Vaikka liikenne- ja viestintäministeriön Digital Media Finlandilla teettämän selvityksen perusteella Suomeen ei ole sijoittautunut merkittäviä videonjakoalustapalveluntarjoajia, ei SVPL:ssä tule silti laajentaa videonjakoalustapalvelun määritelmää AVMS-direktiivissä määritellystä. AVMS-direktiivin muuttamisesta annettu direktiivi 2018/1808 ei muuta AVMS-direktiivin 1 artiklan 1 kohdan g alakohdan aiempaa muotoilua, joten SVPL:n 3 §:n 32 kohdan tilausohjelmapalvelun määritettyä ei esitysluonnoksessakaan ehdoteta muutettavaksi. Tämä on erittäin kannatettavaa.

Siirtovelvollisuuksista

Telepakettidirektiivin siirtovelvollisuuksia (must carry) koskevan 114 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa tiettyjen radio- ja televisiolähetyskanavien ja niihin liittyvien täydentävien palvelujen välittämistä koskevia kohtuullisia siirtovelvoitteita sähköisiä viestintäverkkoja ja -palveluja tarjoaville yrityksille, jos merkittävä määrä kyseisten verkkojen ja palvelujen loppukäyttäjiä käyttää niitä pääasiallisena keinonaan vastaanottaa radio- ja televisiolähetyskanavia. Tällaisia velvoitteita voidaan asettaa ainoastaan, jos se on välttämätöntä kunkin jäsenvaltion selkeästi määrittelemien yleisen edun mukaisten tavoitteiden saavuttamiseksi, ja niiden on oltava oikeasuhteisia ja avoimia.

Direktiivin johdantokappaleen 309 mukaan jäsenvaltioiden on tarkasteltava siirtovelvollisuuksia säännöllisesti vähintään viiden vuoden välein, jotta ne voidaan pitää teknologian ja markkinoiden kehittymisen tasalla ja varmistaa niiden olevan jatkuvasti oikeassa suhteessa tavoitteisiin. Esimerkiksi Ruotsissa tämä tehdään 26.8.2020 mennessä. Suomessa arviointi on tehty vuonna 2016, ja liikenne- ja viestintäministeriön laatiman esitysluonnoksen mukaan seuraavan kerran se tehdään vuonna 2021. Siirtovelvoitesääntelyyn ei siis ehdoteta esitysluonnoksessa muutoksia. Lainsäätäjän tulee kuitenkin perustella, miksi siirtovelvoitesääntelyyn ei katsota tarpeelliseksi tehdä tässä yhteydessä muutoksia. Viiden vuoden tarkasteluväli on direktiivin vähimmäisedellytys, mutta siirtovelvollisuuksia on tarkasteltava ja tarvittaessa muutettava, jos voimassa oleva sääntely ei enää vastaa direktiivin sille asettamia edellytyksiä.

Vuoden 2016 tarkastelun jälkeen suomalainen mediaympäristö on perustavanlaatuisesti muuttunut. Yhä useampi suomalainen käyttää laajakaistaan perustuvia IPTV-palveluita, ja ohjelmien katselu myös nettitelevision kautta on voimakkaassa kasvussa. Jo vuoden 2018 alkupuolella Yleisradion, MTV:n, Nelosen ja muiden kotimaisten nettitelevisiopalveluiden kuukausittaisia käynnistyksiä oli yli 70 miljoonaa, ja tänä päivänä luku on varmasti tätäkin suurempi.[7] Siirtovelvollisuuksien ei voida katsoa olevan teknologian ja markkinoiden kehittymisen tasalla tai oikeassa suhteessa sääntelyn tavoitteisiin nähden.

Kaapelitelevisio-operaattorilla ei ole enää sellaista monopoliasemaa lähenevää mahdollisuutta vaikuttaa katsojien saatavilla olevaan televisiotarjontaan, joka oikeuttaisi pitkälle menevän puuttumisen operaattoreiden omaisuudensuojaan ja elinkeinon harjoittamisen vapauteen. Televisiolähetykset eivät ole enää kaapelitalouksissa katsottavissa vain kaapeliteitse, vaan katsojilla on mahdollisuus katsella haluamiaan ohjelmia ajasta ja paikasta riippumatta haluamallaan välineellä. Vastaavasti radion perinteinen FM-kuuntelu kotistereoista kaapeliverkon kautta on nykyään uusien teknologioiden myötä marginaalista.

Osa kaupallisista TV-kanavista poistettiin siirtovelvoitteen piiristä heinäkuussa 2011 ja loput toukokuussa 2017. Näiden TV-kanavien jakelu kaapeliverkoissa jatkui siirtovelvoitteen päättymisestä huolimatta, joten myöskään Yleisradion kanavien pitäminen siirtovelvoitteen alaisena ei ole välttämätöntä, vaan niiden jakelu jatkuisi varmasti muutenkin, ja ne ovat joka tapauksessa katsojien saavutettavissa useilla eri vastaanottotavoilla ja -laitteilla. Siirtovelvoite on teknologisen kehityksen muuttamassa mediaympäristössä tullut tiensä päähän, ja myös Yleisradion ohjelmien lähettämisestä tulisi sopia kaupallisesti kuten muidenkin kanavien osalta toimitaan.

Telepakettidirektiivin johdantokappaleen 308 mukaan jäsenvaltioiden asettamien velvollisuuksien olisi oltava kohtuullisia. Jäsenvaltioiden olisi esitettävä kansallisessa lainsäädännössään asettamilleen siirtovelvollisuuksille puolueettomat perusteet sen varmistamiseksi, että velvollisuudet ovat avoimia, oikeasuhteisia ja selkeästi määriteltyjä. Velvollisuudet olisi suunniteltava siten, että tarjotaan riittävät kannustimet tehokkaille investoinneille infrastruktuuriin.

Mikäli siirtovelvollisuuksia tarkastellaan myöhäisimmillään vasta vuoden 2021 lopussa, sääntelyn tavoitteiden kanssa epäsuhtaiset velvoitteet ovat voimassa vielä vähintään kaksi vuotta. Tällöin siirtovelvoitteet estävät esimerkiksi järkevän taajuuksien käytön digitaalisen infrastruktuurin kehityksen kannalta olennaisen kaapelilaajakaistan tarpeisiin. Toisin kuin yksisuuntainen TV-kanavien jakelu, laajakaistaliittymät sisältävät kaksisuuntaista liikennettä - käyttäjälle tulevaa ja käyttäjältä lähtevää. DOCSIS 3.1 -standardi mahdollistaa olemassa olevan kaapeli-infran käyttämisen nopeiden laajakaistayhteyksien toteuttamiseen, mutta standardi hyödyntää käyttäjältä lähtevään dataliikenteeseen eli paluusuunnassa 200 MHz:iin asti samaa taajuusaluetta, jolla julkisen palvelun radio-ohjelmistojen FM-signaalia jaellaan. Operaattorit eivät siis pysty hyödyntämään paluusuunnan tarjoamaa kaistanleveyttä ilman, että Yleisradion radiokanavien jakamisen edellyttämä taajuusalue otetaan laajakaistayhteyksien käyttöön. Taajuusalue olisi tehokkaammassa käytössä, jos sitä voisi käyttää yleisenä siirtotienä muunkin sisällön kuluttamiseen.  Varsinkin, kun Yleisradion radiokanavia voi kuunnella myös esimerkiksi internetin välityksellä laajakaistayhteyden avulla.

Laajakaistayhteyksien käyttö kasvaa valtavalla vauhdilla, erityisesti koska TV-ohjelmien katselu on siirtymässä laajakaistaverkkoihin. Kaapelioperaattorit ovat kuitenkin vaarassa jäädä vanhentuneen lainsäädännön uhreiksi, mikä johtaa siihen, etteivät operaattorit pysty laajakaistatarjonnassaan vastaamaan kysyntään ja kuluttajien tarpeisiin nykyteknologian antamin mahdollisuuksin. Siirtovelvoitesääntely on vastoin yleistä tietoyhteiskuntapolitiikkaa, se rajoittaa nopeiden yhteyksien tarjoamista kuluttajille ja estää operaattoreiden elinkeinon harjoittamista sekä loukkaa operaattoreiden omaisuudensuojaa. Siirtovelvoitesääntely ei ole enää välttämätöntä, oikeasuhtaista tai kohtuullista.

Siirtovelvoite ei ole myöskään sen vuoksi oikeasuhteista eikä kohtuullista, että tuomioistuimissa on vireillä riita siitä, ovatko kaapelioperaattorit tekijänoikeuslain mukaan korvausvelvollisia siirtovelvollisuuden alaisten ohjelmien tekijänoikeusmaksuista. Sääntelyn tulee kohdella kaikkia teknisiä ratkaisuja samalla tavalla, eikä lähetystekniikan tule vaikuttaa oikeudelliseen kohteluun tai maksettaviin tekijänoikeuskorvauksiin. Antenni- ja kaapeliverkko ovat jakeluteinä samanarvoisia, joten kaapelitelevisioverkon siirtovelvoite tulee purkaa myös julkisen palvelun televisio- ja radiokanavien osalta. Lähetysten jakelutekniikka ei voi olla peruste lisäkorvaukselle, joten ohjelmaostojen yhteydessä hankittujen kaapeliverkon televisiolähetysten tekijänoikeuksista ei pidä rahastaa kahteen kertaan antennijakeluun nähden. Vastuu siirtovelvollisuuteen liittyvistä tekijänoikeuskorvauksista kuuluu televisioyhtiöille riippumatta siitä, onko tilanteessa tekijänoikeuslain valossa kysymys edelleen lähettämisestä vai alkuperäisestä lähettämisestä. Teleoperaattorin osalta kysymys on puhtaasti teknisestä välittämisestä, jolla ei ole tekijänoikeudellista merkitystä ja josta ei tule aiheutua operaattorille korvausvelvollisuutta.

Telepakettidirektiivin johdantokappaleen 309 mukaan siirtovelvollisuuksien uudelleenarvioinnin yhteydessä voidaan tarvittaessa määrätä kohtuullisesta korvauksesta. Mikäli kaapelitelevisioverkon siirtovelvoitetta ei pureta, SVPL:ään tulee sisällyttää siirtovelvoitteen edellytykseksi, että televisioyhtiö vastaa siirtovelvollisuuden alaisen lähetyksen tekijänoikeuskorvauksesta oikeudenhaltijalle.

Yleisradion lakisääteinen tehtävä on tuoda julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Se tekee ratkaisut ohjelmien sisällöstä ja tarjolla olevien kanavien lukumäärästä. Kaapelioperaattorit operoivat televisio-ohjelmien jakeluverkkoja, mutta niillä ei ole keinoja vaikuttaa siirtovelvoitteen nojalla jaeltavien ohjelmistojen sisältöön eikä määrään. Näissä olosuhteissa on direktiivin edellytysten mukaisesti kohtuullista, oikeasuhteista ja perustuslakivaliokunnan asiaa koskevien lausuntojen kanssa yhteensopivaa, että televisioyhtiön tulee vastata oikeudenhaltijalle maksettavasta korvauksesta. Myös Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisun C-138/16 mukaan (AKM v. Zürs.net Betriebs GmbH) lähettäjäyritys on vastuussa julkisen palvelun yleisradioyhtiön lähetyksistä kaapeliverkossa.

Tämän lisäksi televisioyhtiöiden tulee maksaa operaattoreille siirtokapasiteetin käytöstä kohtuullinen korvaus. Telepakettidirektiivin 114 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioilla on mahdollisuus määrittää asianmukainen korvaus artiklan mukaisesti toteutettujen toimenpiteiden osalta, eikä kaapelijakelu eroa sopimuksellisesti maanpäällisestä jakelusta. Molemmissa tapauksissa lähetyksen tekee televisioyhtiöstä erillinen verkko-operaattori, ja korvaus maksetaan samalla tavalla maanpäällisessäkin verkossa. Verkkoja tulee kohdella teknologianeutraalisti.

     

[1] Esitysluonnos s. 120.

[2] Esitysluonnoksessa esimerkki tällaisesta toteamuksesta on sivulla 198, jolla todetaan, että valtioneuvoston asetuksen mukaisten tietojen antaminen täyttäisi samalla kuluttajansuojalain vastaavan tiedonantovaatimuksen.

[3] Ks. tarkemmin Hallituksen esitys HE 54/2019 vp. ja ehdotettu 16 §.

[4] https://www.traficom.fi/fi/viestinta/laajakaista-ja-puhelin/yritysnumero...

[5] Muukkonen, Huuhtanen ja Mielityinen: Selvitys viestintäpalvelulaissa säädetyistä kuluttajan oikeuksista ja niitä koskevien säännösten tarpeellisuudesta s. 25.

[6] Muukkonen ym. s. 43.

[7] Finnpanel: Kuukausittaiset käynnistykset netti-tv-palveluittain

Tämä aihe liittyy

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

26.11.2019

FiComin kommentit alustavista näkemyksistä Digital Services Act -lainsäädäntöhankkeeseen

Liikenne- ja viestintäministeriö on laatinut sähkökauppadirektiivin uudistamisesta muistioluonnoksen, joka sisältää alustavia näkemyksiä komission valmistelemaan Digital Services Act -lainsäädäntöhankkeeseen. Muistiossa esitellyt näkemykset ovat lähtökohtaisesti erittäin kannatettavia, mutta FiCom kiinnittää vielä erityisesti huomiota seuraavaan:

FiComin keskeiset viestit

  • Välittäjien vastuuvapaus tulee säilyttää ja verkkoalustojen vastuuta selventää mieluummin kokonaan uudella palveluntarjoajakategorialla.
  • Yhteenkään välittäjään ei tule kohdistaa velvoitteita, joiden toteuttaminen on mahdotonta tai taloudellisesti kohtuutonta. Laittomaan sisältöön tulee ensisijaisesti puuttua sen lähteellä.
  • ”Laupias samarialainen”-sääntö tulee säätää jäsenvaltioita velvoittavaksi.

Tietoyhteiskunnan palvelujen välittäjien ehdollisen vastuuvapauden säilyttäminen

Lakisääteisiä lisävelvoitteita laittoman sisällön torjumiseksi ei tule soveltaa palveluihin, jotka ovat nykyisessä sähkökauppadirektiivissä määriteltyjä, välittäjinä toimivia palveluntarjoajia. Tiedonsiirto- ja verkkoyhteyspalvelut, tietojen tallentaminen välimuistiin, tietojen tallennustoiminta tai muut internet-infrastruktuurin tasolla tarjottavat palvelut, kuten rekisterit, nimipalvelujärjestelmät tai vastaavat tulee edelleen suojata sähkökauppadirektiivin välittäjien vastuuvapaudella. Välittäjiä ei myöskään tule vaatia monitoroimaan yleisesti sisältöjen lainvastaisuutta.

Mikäli verkkoalustojen halutaan tallennuspalvelun tarjoajina puuttuvan käyttäjiensä alustoille lataamaan sisältöön, tulee tämä toteuttaa asettamalla täydentäviä lakisääteisiä velvoitteita sen sijaan, että luotaisiin poikkeuksia sähkökauppadirektiivin vastuuvapautta koskevaan sääntelyyn. Olemassa olevien palveluntarjoajaluokkien rinnalle tulee lisätä uusi kategoria verkkoalustapalvelun tarjoajille, jolloin passiiviset hosting-palvelun tarjoajat, joille ei ole vaikutusmahdollisuuksia asiakkaidensa sisältöön, voitaisiin selkeästi erottaa aktiivisista, algoritmipohjaisista ja kuluttajille suunnatuista verkkoalustoista, esimerkiksi sosiaalisen median palveluista, jotka pystyvät vaikuttamaan käyttäjiensä luomaan sisältöön.

Uusi palveluntarjoajakategoria ja siihen sisältyvien palveluiden ominaisuudet määrittelevät sen, millaisia velvoitteita kategoriaan kuuluville palveluntarjoajille voidaan asettaa. Palveluntarjoajakategorian tarkempi määrittely mahdollistaa enemmän ja tarkkarajaisempia velvoitteita. Jos määrittely jää vähemmän täsmälliseksi, on uhkana, että uuteen palveluntarjoajakategoriaan jää vääränlaisia yrityksiä eivätkä velvoitteet kohdistu oikein.

Palveluntarjoajille asetettavien velvoitteiden ei kuitenkaan tule olla sellaisia, että markkinoille pääsy ja markkinoiden elinkelpoisuus mahdollistetaan vain suurille yrityksille. Pienille, keskisuurille sekä startup-yrityksille avoimet elinvoimaiset digitaaliset sisämarkkinat tulee säilyttää, sillä voimakas kilpailu mahdollistaa uudet innovaatiot.

Säädösympäristöä kehitettäessä on syytä oikaista kustannusten korvauksen sääntely siten, että palveluntarjoajilla on aina oikeus täysimääräiseen korvaukseen viranomaisten avustamisesta aiheutuneista kustannuksista. Nykyinen käytäntö on omiaan johtamaan tehottomiin toimintatapoihin, kun järjestelmien kehittämisen asemesta tyydytään ei-korvattaviin manuaalisesti tehtäviin toimenpiteisiin.

Oikeus tarjota laillisia palveluita sekä palveluntarjoajien ja käyttäjien oikeusturva

EU:n perusoikeuskirjassa ja sähköisten viestintäverkkojen ja -palvelujen yhteisestä sääntelyjärjestelmästä annetussa puitedirektiivissä taattua vapautta tarjota laillisia palveluita ei tule loukata. Välittäjinä toimivia palveluntarjoajia ei tule kieltää tarjoamasta tietyntyyppisiä muuten laillisia palveluita sillä perusteella, että sisällön sääntelyvelvoitteiden soveltaminen tällaiseen palveluun ei olisi teknisesti tai taloudellisesti mahdollista. Pikemminkin tällaisia velvoitteita tulisi soveltaa vain siltä osin kuin ne ovat toteutettavissa kyseiselle palvelulle.

Verkkopalveluiden on mahdotonta puuttua kaikkeen käyttäjiensä palveluihin lisäämään laittomaan sisältöön. Yhteenkään välittäjään ei tule kohdistaa velvoitteita, joiden toteuttaminen on mahdotonta tai taloudellisesti kohtuutonta. Teknisiä keinoja, joilla välittäjät täyttävät lakisääteiset velvoitteensa, ei tule määrittää rajoittavasti, jotta lainsäädäntö säilyy joustavana, teknologianeutraalina sekä tulevaisuuden kehityksen kannalta kestävänä.

Laittomaan sisältöön tulee puuttua sen lähteellä. Toimivaltaisten viranomaisten tulee ensisijaisesti ryhtyä toimiin laittoman sisällön lisännyttä käyttäjää tai verkkoalustaa vastaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, että käyttäjä tai alusta eivät ryhdy toimiin sisällön poistamiseksi, voi lainvalvontaviranomainen viimesijaisena keinona pyytää välittäjää puuttumaan asiaan.

Jäsenvaltioiden tulee säilyttää tehtävänsä oikeusvaltion ylläpitämisessä ja alkuperämaaperiaate tulee säilyttää pääperiaatteena myös tulevassa sääntelyssä. On erittäin tärkeää, että aineiston laittomuuden tai sen poistamiseen tai estämiseen liittyvien toimenpiteiden tarpeellisuuden päättää tuomioistuin eikä viranomainen. Myös Euroopan unionin tuomioistuimen voidaan katsoa päätyneen asiassa C-18/18 (Glawischnig-Piesczek v. Facebook Ireland Ltd.) 3.10.2019 antamassaan tuomiossa tälle kannalle: Eri intressien tulee olla tasapainossa keskenään (tuomion kohta 43) ja eritellyn aineiston estämisen tulee perustua nimenomaan kansallisen tuomioistuimen asettamaan, riittävän yksilöityyn velvoitteeseen (53).

Mikäli palveluntarjoaja velvoitetaan estämään sisältö, joka on olennaisilta osin muuttamaton laittomaksi todettuun sisältöön nähden, ei palvelujentarjoajalta voida edellyttää kyseisen sisällön muotoilun itsenäistä arviointia. Poistamis- tai estomääräysten tulee perustua lakiin eikä esimerkiksi palveluntarjoajien omia palveluehtoja tule käyttää viranomaismääräysten perusteena. Toimivaltaisten lainvalvontaviranomaisten pitää olla vastuussa asettamistaan määräyksistä ja käyttäjillä tulee olla oikeus vastustaa sisällön poistamista.

”Laupias samarialainen” -sääntö

Sähkökauppadirektiivin johdantokappaleen 40 mukaan direktiivin vastuuta koskevat säännökset eivät saisi estää osapuolia kehittämästä ja panemasta tehokkaasti täytäntöön teknisiä suoja- ja tunnistusjärjestelmiä ja digitaalitekniikan mahdollistamia teknisiä valvontavälineitä tietosuojasääntelyn ja perusoikeuksien asettamissa rajoissa. Tällaisia menettelyjä olisi direktiivin mukaan kehitettävä kaikkien asianomaisten osapuolten välillä neuvoteltujen vapaaehtoisten sopimusten pohjalta ja jäsenvaltioiden olisi edistettävä niitä. Johdantokappale ei kuitenkaan ole velvoittavaa oikeutta ja joissakin EU:n jäsenvaltioissa on voimassa lainsäädäntöä, joka estää alustapalveluiden pyrkimykset aktiivisesti selvittää alustalla olevien sisältöjen lainvastaisuutta. Tämä ns. ”laupias samarialainen”-sääntö tulee säätää jäsenvaltioita velvoittavaksi, jolloin välittäjien vastuuvapautta laajennettaisiin laitonta sisältöä ennakoivasti etsiessä sekä löydetyn mahdollisesti laittoman sisällön poistamisesta vilpittömässä mielessä tehtyjen päätösten osalta.

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

18.11.2019

Liikenne- ja viestintäministeriön asetusluonnos hallinnollisista taajuusmaksuista ja Liikenne- ja viestintäviraston taajuushallinnollisista suoritteista perittävistä muista maksuista

Liikenne- ja viestintäministeriölle
 

Taajuusmaksuasetukseen esitetään uutta maksuluokkaa erittäin laajakaistaisten matkaviestinverkkojen taajuusmaksuihin eli ns. 26 GHz:n taajuusalueelle. Ehdotuksen mukaan sovellettavan perusmaksun kertoimen arvo olisi pienempi kuin muiden matkaviestinverkkojen taajuusmaksuissa sovellettavan perusmaksunkertoimen arvo. Esitetyt muutokset laskisivat näistä taajuusmaksuista kertyviä tuottoja noin kolmannekseen siitä mitä perittäisiin, jos kyseisiin matkaviestinverkkoihin sovellettaisiin nykyistä maksuasetusta. Perusteena alemmalle maksulle on se, että voimassa olevalla maksumallilla tulojen kasvu nostaisi taajuusmaksuista kokonaisuudessaan perittävät tulot suuremmiksi kuin Liikenne- ja viestintäviraston taajuushallinnollista toiminnoista aiheutuvat kustannukset.

FiCom pitää perusteltuna 26 GHz:n taajuusalueen maksukertoimen alentamista. FiCom kuitenkin esittää, että maksukerrointa alennettaisiin ehdotetusta 0,006:sta 0,004:n. Perusteena alemmalle kertoimelle alentamiselle on se, että toiminnan ensimmäisinä vuosina peittoalueet 26 GHz:n taajuusalueella ovat maantieteellisesti melko suppeita ja väestöpeitoltaan alempia kuin aiemmilla matalamman taajuuden teknologioilla toteutetut verkot. Lisäksi on otaksuttavissa, että kestää aikansa ennen kuin markkinoilla on saatavilla kohtuuhintaisia päätelaitteita. Hallinnon tulisi alkuvaiheessa entistä rohkeammin mahdollistaa mahdollisimman täysimääräisesti uusien teknologioiden verkkojen investoinnit ja rakentaminen. Muun muassa näistä syistä FiCom katsoo, että ehdotettua maksukerrointa tulisi alentaa. Osittain samoilla perusteilla FiCom esittää, että laajakaistaisille verkoille (3500 MHz) tulisi lisätä uusi oma perusmaksukerroin 2b) 0,012.  

Ehdotuksen perustelumuistiossa todetaan, että erittäin laajakaistaisten matkaviestinverkkojen radioluvista vuosittain perittävät hallinnolliset taajuusmaksut olisivat yhteensä vain noin 0,75 - 1 miljoonaa euroa, ja eri radiolaiteryhmien hallinnollisista taajuusmaksuista saatavien tulojen kokonaismäärä ei arviolta ylittäisi taajuushallinnollisista toiminnoista aiheutuvia kustannuksia. Perustelumuistiossa ei myöskään ole verrattu 26 GHz:n taajuusalueelta muilta nykyisiltä käyttäjiltä perittäviin maksuihin. Toisaalta perustelumuistion mukaan hallinnollisten taajuusmaksujen ja muiden taajuushallinnollisten suoritemaksujen kustannusvastaavuus olisi ehdotetuilla maksuilla 109 %. Matkaviestintaajuusmaksujen osuus kaikista hallinnollisista vaikuttaisi kasvavan ja ylittävän kustannusvastaavuuden, joten kokonaistarkastelu eri tyyppisten laitteiden maksuosuuksista tasapuolisuuden toteutumiseksi on tarpeellista. FiCom ehdottaa, että jatkovalmistelussa kiinnitetään huomiota taajuusmaksujen jakautumiseen tasapuolisemmin eri radiolaiteryhmien välillä alentamalla matkaviestinverkkojen kertoimia todellisia taajuushallinnollisia kustannuksia vastaavaksi.

Tämä aihe liittyy

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

16.10.2019

FiComin lausunto TSV:n toimiston toimintakertomuksesta

Eduskunnan hallintovaliokunta on pyytänyt FiComilta lausuntoa tietosuojavaltuutetun toimiston vuoden 2018 toimintakertomuksesta. FiCom kiittää mahdollisuudesta tulla kuulluksi ja esittää kunnioittavasti seuraavaa:

Tietosuojavaltuutetun toimisto on FiComin jäsenten olennainen yhteistyökumppani, mutta sillä ei ole riittäviä resursseja yleisen tietosuoja-asetuksen aiheuttamaan neuvontaan ja valvontaan, mikä näkyy muun muassa pitkissä käsittelyajoissa. Tälläkin hetkellä TSV:n toimistossa on vireillä asioita, joissa FiComin jäsenyritys on antanut vastauksensa selvityspyyntöön yli vuosi sitten, muttei ole sen jälkeen saanut tietoa siitä, ovatko asiat tulossa päätökseen vai jatkuvatko selvitykset vielä.

FiComin jäsenyritysten ja tietosuojavaltuutetun toimiston yhteinen Terttu-työryhmä on koettu jäsenten keskuudessa erittäin tärkeäksi. TSV:n puutteelliset resurssit ovat vaikuttaneet tällaisten alakohtaisten työryhmien tapaamisiin, eikä esimerkiksi Terttu-ryhmä ole tavannut viime vuosina kuin korkeintaan kerran vuodessa. Telealalla ei itse asiassa tällä hetkellä ole kyselyistä huolimatta tiedossa, kenen vastuulla sektorin kysymyksiin vastaaminen TSV:n toimistossa on.

Alan toimijoille ei muutenkaan ole aina täysin selvää, onko heidän TSV:lle tekemänsä ilmoitus vastaanotettu tai missä vaiheessa asioiden käsittely TSV:n toimistossa on. Erittäin yksityiskohtainen ja laaja henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoituslomakkeen tietosisältö ylittää menettelytapana tietosuoja-asetuksen vaatimukset, mutta ilmoituslomakkeesta ei sen lähettämisen jälkeen saa lainkaan yhteenvetoa, vaan sen joutuu kopioimaan esimerkiksi kuvankaappauksin. Tilanteessa, jossa TSV:n toimisto on ilmoittanut vastaanottaneensa useamman tietoturvaloukkausilmoituksen ja todennut palaavansa tarvittaessa aiheeseen, rekisterinpitäjälle jää epäselväksi, onko asia käsitelty vai onko se vielä jonossa. FiComin jäsenet toivoisivat TSV:n toimistolta selkeämpää informaatiota siitä, miten kunkin asian käsittely jatkuu vai jatkuuko se ylipäätään. Mikäli jokin asia on edennyt seuraamuskollegion käsiteltäväksi, rekisterinpitäjälle tulee toimittaa tästä tieto sekä arvio siitä, milloin asiassa annetaan ratkaisu. Tällä hetkellä on epäselvää, mikä TSV:n toimiston prosessi näiltä osin on, ja millä tavalla rekisterinpitäjää informoidaan käsittelyn etenemisestä.

Tietosuojavaltuutetun toimiston valvonnassa ei ole huomioitu suhdetta julkisuuslakiin eikä TSV:n sivuilla ohjeisteta, miten loukkausilmoituksessa tulisi ilmoittaa liikesalaisuudet tai muu salassa pidettävä tieto mahdollisten tietopyyntöjen varalta. Esimerkiksi Ruotsin Datainspektionenin sivuilla on selkeä ilmoitus tietojen julkisuudesta, minkä lisäksi viranomainen tekee tietopyynnön yhteydessä erillisen luottamuksellisuusarvion.

Olisi toivottavaa, että Euroopan tietosuojaneuvoston ohjeisiin tai päätöksiin viitattaessa TSV:n sivuilla olisi linkki kyseisiin dokumentteihin tai ne olisivat löydettävissä alasivulta ”Euroopan tietosuojaneuvoston ohjeet”. Osa tällä sivulla julkaistuista ohjeista on saatavilla vain englanniksi: mikäli Euroopan tietosuojaneuvosto ei käännä ohjeitaan suomeksi, mutta TSV viittaa niihin omilla sivuillaan, tulisi TSV:n käännättää ohjeet suomeksi.

Tämä aihe liittyy

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

1.10.2019

FiComin lausunto valtioneuvoston jatkokirjelmään verkossa tapahtuvan terroristisen sisällön levittämisen estämistä koskevasta komission asetusehdotuksesta

Eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunta on pyytänyt FiComilta lausuntoa valtioneuvoston jatkokirjelmään komission ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseksi verkossa tapahtuvan terroristisen verkkosisällön levittämisen estämisestä. FiCom kiittää mahdollisuudesta tulla kuulluksi ja esittää kunnioittavasti seuraavaa:

FiComin keskeiset viestit

  • Euroopan parlamentin muutosehdotukset ovat kannatettavia.
  • Sääntelyn soveltamisen kannalta keskeinen ”säilytyspalvelun tarjoaja” on määriteltävä selkeästi.
  • Toimivaltaisia viranomaisia tulee nimetä jäsenvaltiota kohti vain yksi.
  • Sisällön lainmukaisuuden arviointia ei tule siirtää viranomaisilta palveluntarjoajille – yritys ei ole tuomioistuin.
  • Seuraamusmaksu on määrättävä ainoastaan systemaattisista ja jatkuvista rikkomuksista.
  • Proaktiivisten toimenpiteiden tulee perustua vapaaehtoisuuteen.

FiCom on pitänyt Suomen kantaa asetusehdotukseen kannatettavana, ja Euroopan parlamentin muutosehdotukset veisivät asetusehdotusta ehdottomasti oikeaan suuntaan. Kuten jatkokirjelmässäkin on todettu, neuvoston yleisnäkemys edellyttää lukuisia tarkennuksia asetuksen keskeisiä määritelmiä, toimivaltaa ja eri toimijoiden rooleja koskeviin sanamuotoihin.

Neuvoston yleisnäkemyksen mukaisessa muotoilussa säilytyspalvelun tarjoajan määritelmä kattaa sellaisetkin säilytys- ja pilvipalveluyritykset, jotka tarjoavat vain teknistä infrastruktuuria eivätkä pysty valvomaan asiakkaidensa sisältöä. Euroopan parlamentin muutosehdotuksessa ns. pilvi-infrastruktuurin tarjoajat, pilvipalvelun tarjoajat sekä sähköisen viestinnän palvelut eivät kuuluisi asetuksen soveltamisalaan. Muutosehdotus on kannatettava, koska tällöin poistopyynnöt kohdentuvat toimijoille, joilla on todellinen mahdollisuus niiden toteuttamiseen. Niin kuin Suomen kannassakin on aikaisemmin todettu, säilytyspalvelun tarjoajan käsite on syytä määritellä mahdollisimman selkeästi.

Euroopan parlamentti esittää useammassa kohdassa muutoksia, joiden mukaan toimivaltaisen viranomaisen tulee olla yksi nimetty oikeusviranomainen tai toiminnallisesti itsenäinen hallintoviranomainen. Myös FiComin mielestä toimivaltaisia viranomaisia tulee nimetä jäsenvaltiota kohti rajoitettu määrä, mieluiten vain yksi. Lisäksi FiCom kannattaa parlamentin ehdottamaa poistamismääräyksen antaneen toimivaltaisen viranomaisen tunnistamista sähköisen allekirjoituksen perusteella. Nämä toimet lisäävät järjestelmän luotettavuutta sekä tehokkuutta niin palveluntarjoajien kuin kansallisten lainvalvontaviranomaistenkin kannalta.

Parlamentti ehdottaa myös uusia konsultaatiomenettelyä ja yhteistyömallia sisältäviä muotoiluja poistomääräyksiä koskevaan kuulemismenettelyyn. Vaikka ulkomainen lainvalvontaviranomainen olisikin suoraan yhteydessä säilytyspalvelun tarjoajaan, on myös palveluntarjoajan sijaintivaltion viranomaisella oltava rooli velvoittavan poistomääräyksen asettamistilanteessa. Kyseisen jäsenvaltion viranomaisilla tulee olla myös mahdollisuus riitauttaa siellä toimivan palveluntarjoajan saama määräys. Mitään viranomaisille kuuluvaa työtä ei tule siirtää palveluntarjoajien vastuulle.

Asetuksessa velvoitetaan jäsenvaltioita säätämään säilytyspalvelun tarjoajiin kohdistuvia tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia seuraamuksia, mikäli nämä eivät toteuta asetuksesta aiheutuvia velvoitteitaan. Tällaisten taloudellisten seuraamusten määrä on enintään neljä prosenttia säilytyspalvelun tarjoajan edellisen vuoden kokonaisliikevaihdosta. Ottaen huomioon palveluntarjoajille asetusehdotuksesta aiheutuvat huomattavat kustannukset, hallinnollisen taakan sekä oikeudelliseen asemaan liittyvät epävarmuustekijät FiCom pitää neuvoston yleisnäkemyksessä esitettyjä taloudellisia ja hallinnollisia seuraamuksia kohtuuttomina. Seuraamusmaksun tulisikin olla mahdollinen parlamentin muutosehdotuksen mukaisesti ainoastaan systemaattisista ja jatkuvista rikkomuksista.

Parlamentinkin versiossa palveluntarjoajien on poistettava terroristinen sisältö tai estettävä pääsy siihen mahdollisimman pian, kuitenkin tunnin kuluessa poistamismääräyksen vastaanottamisesta. Vastaamiselle asetettu aikaraja on tiukka ja epärealistinen. Parlamentti ehdottaa kuitenkin myös, että toimivaltaisen viranomaisen on otettava yhteyttä säilytyspalvelun tarjoajaan ja annettava tietoa menettelyistä ja sovellettavista määräajoista vähintään 12 tuntia ennen poistamismääräyksen antamista, jos palveluntarjoaja ei ole aikaisemmin saanut kyseiseltä viranomaiselta poistamismääräystä. Tämä on kannatettava huojennus.

Lähtökohtaisesti terroristisen sisällön levittämisen estäminen tulee varmistaa kehittämällä jo olemassa olevia vapaaehtoisuuteen perustuvia toimenpiteitä, joten FiCom pitää kannatettavana Euroopan parlamentin ehdotusta siitä, että proaktiiviset toimenpiteet eivät olisi pakollisia vaan vapaaehtoisuuteen perustuvia. Tätä tukee myös parlamentin ehdotus poistaa asetuksesta kokonaan niin sanottuja ilmoituksia koskevat määräykset (artikla 5). Palveluntarjoajat ovat osoittaneet halukkuutensa noudattaa sähkökauppadirektiivissä tarkoitettuja määräyksiä, joten ennakoiville lisätoimenpiteille ei ole tarvetta. Tämän sijaan säilytyspalvelun tarjoajien tulee voida vapaasti, liiketoimintamalliensa erityispiirteet huomioiden, toteuttaa asianmukaisiksi katsomiaan toimenpiteitä terroristisen verkkosisällön estämiseksi. Tällaiset toimenpiteet voitaisiin toteuttaa yhteistyössä toimivaltaisten viranomaisten kanssa. Pakolliset ennakoivat toimenpiteet tarkoittaisivat käytännössä yleisen valvontavelvollisuuden määräämistä. Tällaisten vaatimusten poisto sovittaa ehdotettavan sääntelyn paremmin yhteen myös digitaalisten yhtenäismarkkinoiden kehityksen kulmakiven, sähköistä kaupankäyntiä koskevan direktiivin, kanssa.

Neuvoston yleisnäkemyksen mukaan asetusta sovelletaan kuuden kuukauden kuluttua sen voimaantulosta, mikä on riittämätön aika asetuksen velvoitteiden täyttämiselle. Säilytyspalvelujen tarjoajille tulee antaa riittävä aika toteuttaa asetuksesta aiheutuvat velvoitteet sekä järjestelmät, joten parlamentin ehdotus siirtymäajan pidentämiseksi 12 kuukauteen asetuksen julkaisemisesta on erittäin kannatettava.

Tämä aihe liittyy

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

16.9.2019

Lausunto yleisen tietosuoja-asetuksen toimivuudesta ja sen soveltamiseen liittyvistä kokemuksista

Oikeusministeriö on pyytänyt FiComilta lausuntoa yleisen tietosuoja-asetuksen toimivuudesta ja sen soveltamiseen liittyvistä kokemuksista. FiCom kiittää mahdollisuudesta tulla kuulluksi ja esittää kunnioittavasti seuraavaa:

Mitkä ovat olleet yleisen tietosuoja-asetuksen merkittävimpiä hyötyjä?

Tietosuoja-asetuksen myötä yhtenevä lainsäädäntö ja sen saama julkisuus ovat helpottaneet tietosuojaan liittyvää kommunikointia rekisteröityjen ja yhteistyökumppanien suuntaan. Asioiden ratkaisu ei välttämättä ole sen helpompaa, mutta yhteinen käsitteistö sekä vaatimusten ja tavoitteiden ymmärtäminen helpottavat keskustelua.

Sisämarkkinoiden merkittävästä tehostumisesta tietosuoja-asetuksen ansiosta ei ole näyttöä. Huolimatta tavoitteena olleesta digitaalisten sisämarkkinoiden yhdenmukaistamisesta, kansallisessa sääntelyssä on edelleen runsaasti vaatimuksia, jotka poikkeavat eri jäsenmaiden kesken merkittävästi toisistaan.

Mitkä ovat olleet yleisen tietosuoja-asetuksen soveltamisessa ja toimivuudessa suurimpia haasteita?

Tietosuoja-asetuksen soveltamisessa on EU:ssa poikkeavia oikeuskäytäntöjä. Erilaiset asetuksen perusteella annetut tuomiot eri puolilla unionia ovat ristiriidassa keskenään ja esimerkiksi Saksan sisälläkin on annettu kahdenlaista tulkintaa tarkistusoikeuden ulottamisesta yrityksen sisäisiin asiakirjoihin ja yhteistyökumppaneihin (right of access vs. yrityksen asiakirjojen luottamuksellisuus). Erilaisesta oikeuskäytännöstä johtuen eri maiden viranomaisten antaman ohjeistuksen ja kannanottojen sitovuudesta ja soveltamisesta esimerkiksi Suomessa vallitsee epävarmuus. Lisäksi paikalliset viranomaiset voivat vaatia asetuksen vaatimuksia ylittäviä menettelytapoja, kuten tietosuojavaltuutetun toimiston erittäin yksityiskohtainen ja laaja henkilötietojen tietoturvaloukkauksen ilmoituslomakkeen tietosisältö.

Yleisen tietosuoja-asetuksen soveltamisessa haasteena on myös siinä annettujen monien yksityiskohtaisten velvollisuuksien käytännön toteuttaminen. Esimerkiksi sopimusvelvoitteissa vaatimukset on tuotu liian yksityiskohtaisiksi, mikä aiheuttaa joillekin jäsenillemme käytännön haasteita olemassa olevissa ja tietosuojan näkökulmasta jo tarkoituksenmukaisesti toimivissa palveluissa. Epäselvää esimerkiksi on, täyttävätkö komission mallilausekesopimukset artiklan 28 velvoitteet sellaisenaan. Sisämarkkinoiden tehostaminen asianmukainen tietosuoja huomioiden ei edellytä kaikissa tilanteissa yksityiskohtaista, erittäin räätälöityä sopimista tietosuojasta, minkä osoittaa jo se, ettei kuluneessa ajassa ole saavutettu toimivaa markkinakäytäntöä tietosuojan yksityiskohtaisen sopimisen toteuttamisesta.

Toisaalta jotkin toimijat voisivat hyötyä uusien mallilausekkeiden julkaisemisesta esimerkiksi EU:ssa toimivan käsittelijän ja EU:n ulkopuolisen alikäsittelijän tai EU:ssa toimivan käsittelijän ja EU:n ulkopuolisen rekisterinpitäjän välisiin suhteisiin. Mallilausekkeiden tulisi kuitenkin olla vapaaehtoisia, jolloin käsittelijä ja rekisterinpitäjä voisivat tietosuoja-asetuksen velvoitteiden täyttyessä sopia tietosuojan toteuttamisesta halutessaan myös vapaammin.

Epätarkoituksenmukaisen tarkaksi velvoitteeksi koetaan myös määräaika henkilötietojen tietoturvaloukkauksista ilmoittamiseen. 72 tunnin määräaikavelvoite estää poikkeamatilanteessa tapahtuneen kannalta tarkoituksenmukaisen tutkinnan ja toiminnan sekä johtaa monesti vääriin tulkintoihin ja tarpeettomiin ilmoituksiin.

Sähköisten viestintäpalveluiden osalta ePrivacy-direktiivin täytäntöönpanon (laki sähköisen viestinnän palveluista) ja yleisen tietosuoja-asetuksen aiheuttama epäselvyys soveltamisessa aiheuttaa myös haasteita alan toimijoille. Lisäksi epäselvyys tulevan ePrivacy-asetuksen sisällöstä ja aikataulusta heikentää toimijoiden kykyä valmistautua tuleviin vaatimuksiin etukäteisesti.

Kaikilla yrityksillä ei välttämättä ole kykyä vastata kaikkiin tietosuoja-asetuksen perusteella tai jopa täysin perusteetta tehtyihin yksilöiden vaatimuksiin. Suurilla yrityksillä on sekä kompetenssi että resurssit keskustelujen hoitamiseksi, mutta varsinkin pienten yritysten kohdalla osa vaatimuksista lähentelee jopa haitan- tai kiusantekoa.

Onko yleisen tietosuoja-asetuksen mahdollistamaa sääntelyliikkumavaraa käytetty Suomessa tarkoituksenmukaisella tavalla?

Suomen tietosuojalakiin ei ole kirjattu kaikkia aikaisempia ja tietosuojallisesti tarkoituksenmukaisia käsittelyperusteita. Lainsäädännössä on tältä osin kehitettävää. Tietosuojalain osuus tutkimuskäytöstä on myös epäselvä eikä paranna kansallisten tutkimushankkeiden mahdollisuuksia, vaikka se olisikin ollut liikkumavaran puitteissa mahdollista toteuttaa selventämällä lakia.

Suomessa ei ole resursoitu riittävästi asetuksen aiheuttamaan neuvontaan ja valvontaan, mikä näkyy tietosuojavaltuutetun toimiston pitkissä käsittelyajoissa. Tämän lisäksi valvonnassa ei ole huomioitu suhdetta julkisuuslakiin eikä TSV:n sivuilla esimerkiksi ohjeisteta, miten loukkausilmoituksessa tulisi ilmoittaa liikesalaisuudet tai muu salassa pidettävä tieto mahdollisten tietopyyntöjen varalta. Esimerkiksi Ruotsin Datainspektionenin sivuilla on selkeä ilmoitus tietojen julkisuudesta, minkä lisäksi viranomainen tekee erillisen luottamuksellisuusarvion tietopyynnön yhteydessä.

Toimivaltuuksia määritellessä julkisyhteisöjen immuniteetti seuraamusmaksuilta on jo nyt osoittanut piittaamattomuutta tietosuojan vaatimuksenmukaisuuden toteuttamiseksi. Tästä esimerkkinä HUS:n Apotti -järjestelmän käyttöönoton yhteydessä annetut lausunnot, joissa tietosuojavaltuutetun korjausta vaativasta kannasta huolimatta käyttöönottoa edistänyt taho aikoi jatkaa käyttöönottoa.

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

6.9.2019

FiComin lausunto kotitalousvähennyksen muuttamisesta

Valtiovarainministeriö
Vero-osasto

Asia: Lausunto; Hallituksen esitys eduskunnalle vuoden 2020 tuloveroasteikkolaiksi sekä laeiksi tuloverolain muuttamisesta ja väliaikaisesta muuttamisesta sekä ulkomailta tulevan palkansaajan lähdeverosta annetun lain 3 ja 12 §:n muuttamisesta VM091:00/2019. Kotitalousvähennys.

 

FiComin keskeiset viestit:

  • Kotitalousvähennyksen enimmäismäärää ja osuutta työkorvauksissa pitää merkittävästi nostaa ja tuki ulottaa kiinteän laajakaistan rakennustöissä myös oman pihan ulkopuolisiin töihin
  • Kiinteän laajakaistan kysyntää pitää vielä tehostaa määräaikaisella korotetulla vähennysoikeudella

Hallituksen esityksessä alennetaan hallitusohjelman mukaisesti kotitalousvähennyksen enimmäismäärää 2 400 eurosta 2 250 euroon. Vähennyksen osuutta työkorvauksissa laskettaisiin 50 prosentista 40 prosenttiin ja palkoissa 20 prosentista 15 prosenttiin.

FiCom ry esittää, että tuen alentamisen sijaan vähennystä kehitetään ja siitä tehdään väline kiinteän laajakaistan rakentamisen vauhdittamiseksi.

Kuidulla toteutetun kiinteän laajakaistaliittymän hankintapäätökseen vaikuttavat paitsi koettu tarve kiinteälle yhteydelle, myös liittymän hankintaan liittyvät kustannukset. Vain pieni osa valokuiturakentamisen kustannuksista aiheutuu itse valokaapelista. Jopa 60 – 80 prosenttia hankkeen hinnasta syntyy kaivuukustannuksista. 

Traficomin kuluttajatutkimuksen mukaan kiinteän laajakaistan kysyntä on ongelma, ja kysyntää ohjaa liittymän hinta. Noin 60 prosenttia Traficomin kyselyyn vastanneista ei ollut kiinnostunut hankkimaan kuituliittymää. Suurin osa, 48 prosenttia vastaajista, ei olisi valmis maksamaan kuidusta yli 500 euroa. Vain kolme prosenttia katsoi voivansa maksaa kuidusta enemmän kuin 2 000 euroa.

Kiinteän laajakaistan rakentamisen kiihdyttämiseksi suora tuki kohdennettuna loppukäyttäjälle eli kuluttajalle on kannustavampi vaihtoehto kuin tuki rakennuttajille. Siksi kotitalousvähennyksen enimmäismäärää ja osuutta työkorvauksissa pitää merkittävästi nostaa ja tuki ulottaa myös oman pihan ulkopuolisiin rakennustöihin. Kysyntää voidaan vielä tehostaa määräaikaisella korotetulla vähennysoikeudella.

Elina Ussa on FiComin toimitusjohtaja.

Seuraa Elinaa Twitterissä: https://twitter.com/ElinaUssa

30.8.2019

FiComin lausunto verkkotietojen ja verkon rakentamissuunnitelman toimittamismääräyksestä

Liikenne- ja viestintävirastolle
Asia: Lausuntopyyntö; Määräys verkkotietojen ja verkon rakentamissuunnitelmien toimittamisesta (71/2019 M)

Liikenne- ja viestintävirasto Traficom on pyytänyt lausuntoa määräysluonnoksesta verkkotietojen ja verkon rakentamissuunnitelmien toimittamisesta (71/2019 M) sekä sen perustelut ja soveltaminen (MPS 71) -muistiosta ja muistiossa esitetystä määräyksen vaikutusarviosta. FiCom kiittää mahdollisuudesta lausua asiasta ja toteaa seuraavaa:

FiComin keskeiset viestit

  • Määräyksen tarkoitus ja tavoite yhden luukun periaatteen toteuttamiseksi ovat kannatettavia, mutta:
  • Traficomin valitsema valtio-omisteinen toimintamalli poistaa kilpailun markkinoilta.
  • Teleyrityksen kustannukset eivät saa nousta, jotta yhteisrakentamisen hyötyjä ei menetetä.
  • Toimintamallin rahoituksen ja kustannusten jaon tulee olla tasapuolinen ja syrjimätön.
  • Asiantuntijaryhmän perustaminen on välttämätöntä mm. avoimuuden, toimintamallin valinnan, määräyksen valmistelun, vastuiden ja kustannustehokkuuden takia.

Lausuntopyynnön mukaan määräyksen tarkoituksena on varmistaa keskitettyyn tietopisteeseen toimitettavien tietojen riittävä tarkkuustaso ja yhteismitallisuus. Määräyksellä yhtenäistettäisiin keskitettyyn tietopisteeseen toimitettavien tietojen sisältöä ja laatua. Edelleen lausuntopyynnön mukaan määräys ei ota suoraan kantaa valittavaan sijaintitietopalvelun toteutusmalliin. Traficomin mukaan se kuitenkin hankkisi sijaintitietopalvelun tätä varten perustetulta valtio-omisteiselta ja valtion hallinnoimalta Suomen Infratieto Oy:ltä, jolle kaikki verkkoinfrastruktuuria koskevat tiedot tulisi jatkossa toimittaa.

FiCom pitää määräyksen tarkoitusta ja tavoitteita kannatettavina. Niin sanottu yhden luukun sijaintietopiste on FiComin käsityksen mukaan kaikkien toimijoiden mielestä kannatettava, mutta kaikkien toimijoiden näkemykset poikkeavat Traficomin esittämästä valtion hallinnoimasta toimintamallista. Viittaamme kuitenkin eri toimialajärjestöjen 10.5.2019 Traficomille lähettämään yhteiseen kannanottoon ja siinä nostettuihin huolenaiheisiin sekä sen kilpailuvaikutuksiin ja johdonomistajien toimintamallien kaventumiseen sijantietopalvelun toteuttamisessa.

Kuten kannanotossa todetaan, sijaintitietopalveluun toimitettavien tietojen sisältö ja tarkkuus riippuvat oleellisesti valitusta toteutusmallista sekä erityisesti siitä, miten, missä ja mihin tarkoitukseen tietoja käytetään. Määräyksen vaatimusten arviointi edellyttääkin tietoa valitusta toteutusmallista.

Kustannuksista ja vastuista

Määräysluonnoksen perusteluissa (s. 5 ja 6) tuodaan useassa kohtaa esille, että määräyksen ehdotuksista aiheutuu toimijoille lisäkustannuksia. 

Viestintäverkkojen omistajille on keskeistä, ettei määräys ja sijaintitietopalvelun toteutusmalli nosta niiden operatiivisia kustannuksia esimerkiksi näyttöjen osalta ja etteivät esimerkiksi järjestelmä- ja dokumentointimuutokset lisää teleyritysten kustannuksia. FiCom on saanut jäseniltään vahvaa viestiä siitä, että tämän hetken tietojen mukaan ei ole nähtävissä sellaista kehitystä, että kustannukset alenisivat tai pysyisivät samana.

Lisäksi on epäselvää, miten valittu toimintamalli rahoitetaan ja miten sen kustannukset jaetaan määräyksen velvoitteen piiriin kuuluvien kesken. Määräys kattaa kaikki keskeiset infrat, joten kaikkien velvoittavien tahojen tulee osallistua määräyksestä ja sen toteutusmallista Traficomille aiheutuviin kustannuksiin. Toimintamallia ei tule rahoittaa esimerkiksi viestintäpalvelulain tietoyhteiskuntamaksusta, koska silloin rahoitusmalli ei ole osapuolille tasapuolinen ja syrjimätön.

Eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunta otti selkeän kannan kustannuksiin yhteisrakentamislakia koskevassa mietinnössään. Valiokunta muun muassa totesi, että tietopisteen suunnittelussa ja toteuttamisessa ja muutoinkin sääntelyn käytännön toimeenpanossa tulee huolehtia kustannusten pysymisestä mahdollisimman matalina, jotta yhteisrakentamisesta saatavissa olevat kustannushyödyt eivät tätä kautta pienene.

Määräyksen luonnoksessa (1 §) puhutaan keskistetystä tietopisteestä, johon tiedot tulee toimittaa. Keskistetty tietopiste on kuitenkin jaettu Verkkotietopiste.fi ja Sijaintitietopiste.fi -palveluihin (3 § 2-kohta). Kahden keskitetyn tietopisteen käyttö lisää toimijoiden kustannuksia entisestään. Se asettaa toimijoille uusia vaatimuksia: tarvitaan uusi rajapinta uuteen keskitettyyn sijaintitietopisteeseen sekä siihen vaadittavien tietojen koonti mahdollisesti useasta eri järjestelmästä.

Määräyksestä ei myöskään ilmene, mitkä ovat eri osapuolten (verkonomistaja, sijaintitiedustelu- ja näyttöpalvelu, kaivaja) vastuut virhetilanteissa. Tämä on aivan ehdoton edellytys muun muassa kustannusvaikutusten arvioinnissa. Jokaisella osapuolella on ja tulee jatkossakin olla vastuunsa eikä pelkästään oikeuksia. Viranomainen ei voi sulkea omia vastuitaan yksipuolisesti pois esimerkiksi omalla määräyksellä tai päätöksellä (oikeuksista ja velvollisuuksista on säädettävä lailla, perustuslaki 80.1 §).

Asiantuntijatyöryhmästä

FiCom kiittää siitä, että Traficom on 24.6.2019 toimittamassaan vastineessa suhtautunut positiivisesti etujärjestöjen ehdotukseen asiantuntijaryhmän perustamisesta määräysluonnoksen lausuntokierroksen jälkeen. Asiantuntijaryhmä on välttämätön luottamuksen ja avoimuuden edistämiseksi. Se on paras ja oikea paikka käydä keskustelua mm. toimintamallista ja sen toteutuksesta, toimitettavista tiedoista, kustannuksista ja vastuista. Siellä tulee myös tehdä asiaan liittyvät ratkaisut aikatauluineen. Esimerkiksi aikataulullisesti sijaintitietopisteen käyttöönottoa pidetään erittäin vaikeana.

Traficomin vastineessa oli käytetty sanamuotoa ”valittu toteutusmalli”. Asiantuntijaryhmältä putoaa käytännössä pois tarve ja merkitys, jos toimintamalli on valittu ja määräyksen sisältö päätetty ennen työryhmän työn käynnistymistä. 

                                                                                                                                                                                                            

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

23.8.2019

Lausunto kuluttajaviranomaisten toimivaltuuksien uudistamisesta

Oikeusministeriö on pyytänyt FiComilta lausuntoa asettamansa työryhmän mietinnöstä, joka koskee kuluttajaviranomaisten toimivaltuuksien uudistamista.

Yleiset huomiot esityksestä

Kuluttajansuojalainsäädännön täytäntöönpanosta vastaavien kansallisten viranomaisten yhteistyöstä ja asetuksen (EY) N:o 2006/2004 kumoamisesta annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/2394 (myöh. yhteistyöasetuksen) 9 artiklan 4 kohdan g alakohdan mukaan toimivaltaisilla viranomaisilla on oltava valtuudet poistaa sisältöä tai rajoittaa pääsyä verkkorajapintaan tai määrätä selkeän varoituksen antamisesta kuluttajille verkkorajapintaan pääsyn yhteydessä; valtuudet määrätä säilytyspalvelun tarjoaja poistamaan verkkopinta taikka estämään pääsy siihen tai rajoittamaan sitä; tai valtuudet määrätä tarvittaessa, että aluetunnusrekisteristä poistetaan täydellinen verkkotunnus ja että asianomaisen toimivaltaisen viranomaisen annetaan rekisteröidä se; myös vaatimalla kolmatta osapuolta tai muuta viranomaista toteuttamaan tällaisia toimenpiteitä; jos muita tehokkaita keinoja asetuksen soveltamisalaan kuuluvan rikkomuksen lopettamiseksi tai kieltämiseksi ei ole, ja jotta riski vakavan vahingon aiheutumisesta kuluttajien yhteisille eduille voitaisiin välttää. Oikeusministeriön mietinnössä nämä valtuudet esitetään sisällytettäväksi hallinnollisia seuraamuksia koskevan 3. luvun 12 §:ään Verkkorajapintaan ja verkkotunnukseen liittyvät toimivaltuudet. FiComin lausunto keskittyy lähinnä tähän pykälään.

Kansallisesta säännöksestä tulisi yksiselitteisesti ilmetä, että toimivaltaisen viranomaisen on ensisijaisesti oltava yhteydessä suoraan elinkeinonharjoittajaan. Muut keinot tulee järjestää yhteistyöasetuksen mukaisesti siten, että pisimmälle menevät puuttumiset ovat viimesijaisia. Kuluttaja-asiamiehelle esitettävän toimivaltuuden käyttäminen edellyttää tietoteknistä erityisosaamista, jotta määräys kyetään kohdistamaan oikeaan tahoon. Vastuu virheellisistä blokkauksista täytyy olla blokkauksien määrääjällä, ei niiden toteuttajalla. Operaattori ei saa joutua tilanteeseen, jossa sen on tulkittava päätöstä tai otettava kantaa toimien järkevyyteen, vaan suodattamista vaativan viranomaisen ja viime kädessä tuomioistuimen on tehtävä vaikutusarviointi ja pidettävä huolta, että suodattamismääräys on teknisesti pätevä.

Mikäli verkkosisältöä halutaan suodattaa, DNS-blokkaus, joka poistaa vaaditut nimipalvelujärjestelmän osoitteet nimipalvelimelta, on suositeltavin menetelmä. Muut menetelmät ovat täysin ylimitoitettuja ja aiheuttaisivat merkittävää haittaa kaiken verkkoliikenteen välittämiselle.  IP-osoitteen estäminen on myös erittäin helppo kiertää, ja uhkana on samalla täysin laillistenkin sivustojen estyminen. Päätös blokattavista DNS-nimistä tulee joka tapauksessa olla tuomioistuimen tehtävä. Tilanne, jossa viranomainen päättäisi asiasta itse, on eri osapuolten oikeusturvan kannalta kestämätön, eikä kuluttaja-asioissa voi olla alempi kynnys verkkosisältöihin puuttumiseen kuin muissakaan tapauksissa, vaikka sääntelyllä onkin hyvä ja kannatettava tarkoitus. Seuraukset voivat kuitenkin viime kädessä rajoittaa sananvapautta, joten asia edellyttää tuomioistuinkontrollia.

Huomiot yleisperusteluista

Esityksen yleisperusteluiden mukaan siinä ehdotetaan yhteistyöasetukseen perustuvia uusia verkkorajapintaan ja verkkotunnukseen liittyviä toimivaltuuksia. Ehdotuksen mukaan kuluttaja-asiamiehellä sekä tietyillä muilla viranomaisilla olisi oikeus tietyissä tilanteissa määrätä palveluntarjoaja poistamaan sisältöä verkkosivuilta, estämään sinne pääsy taikka poistamaan sivu. Viime kädessä toimivaltainen viranomainen voisi myös määrätä verkkotunnusrekisterin ylläpitäjää tai verkkotunnusvälittäjää poistamaan verkkotunnuksen verkkotunnusrekisteristä. Kuluttaja-asiamiehelle esitetään vastaavaa toimivaltuutta myös muissa kuin yhteistyöasetuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa, jolloin mennään asetuksen tavoitteita pidemmälle.

Huomiot pykälistä ja niihin liittyvistä yksityiskohtaisista perusteluista

3 luvun 12 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että kynnys toimivaltuuksien käyttöön esitetään asetettavaksi verrattain korkealle. Edellytyksenä momentin mukaisten toimivaltuuksien käytölle olisi se, että kyse on sääntelyn rikkomistilanteesta ja lainvastaisuuden on oltava objektiivisesti arvioituna ilmeistä. Lisäksi toimivaltuuksia voisi käyttää vain, jos säännösten rikkomisesta saattaisi myös aiheutua vakavaa vahinkoa kuluttajien yleiselle edulle; lainvastainen menettely aiheuttaisi kuluttajille esimerkiksi huomattavaa taloudellista vahinkoa tai se kohdistuisi laajaan kuluttajajoukkoon. Toimivaltuuksien käytön katsottaisiin olevan välttämätöntä rikkomuksen lopettamiseksi esimerkiksi silloin, kun ulkomailta käsin toimivan verkkokauppayrityksen vastuuhenkilöitä ei tavoiteta.

Toimivaltaisen viranomaisen tulisi eriasteisten puuttumiskeinojen kesken valintaa tehdessään aina arvioida, mikä on oikean tasoinen keino rikkomuksen lopettamiseksi. Pykälässä säädettyjen ankarimpien toimivaltuuksien käytöstä on syytä pidättäytyä, jos rikkomus voidaan lopettaa lievemmillä keinoilla.

Yksityiskohtaisissa perusteluissa tulee kuitenkin selkeämmin huomioida yhteisasetuksen sanamuoto, josta yksiselitteisesti ilmenee keinojen viimesijaisuus. Asetuksen mukaan keinoja voi käyttää ainoastaan, ”jos muita tehokkaita keinoja asetuksen soveltamisalaan kuuluvan rikkomuksen lopettamiseksi tai kieltämiseksi ei ole”. Tämä tulee huomioida myös 12 §:n ensimmäisen momentin sanamuodossa, jonka mukaan toimivaltainen viranomainen voi ryhtyä toimenpiteisiin, jos se on välttämätöntä rikkomuksen lopettamiseksi ja jos yhteistyöasetuksen soveltamisalaan kuuluvien säännösten rikkomisesta voi aiheutua vakavaa vahinkoa kuluttajien yleiselle edulle.

Yksityiskohtaisten perusteluiden mukaan palveluntarjoajilla tarkoitetaan säännöksessä muun muassa hosting-, internet- ja alustapalveluntarjoajia sekä teleyrityksiä tai muuten tiedon julkaisusta, välittämisestä tai sen verkossa esilläolosta vastaavia toimijoita. Yhteistyöasetuksen määritelmiä koskevassa 3 artiklassa ’verkkorajapinnalla’ tarkoitetaan mitä tahansa elinkeinonharjoittajan käyttämää tai hänen puolestaan käytettyä ohjelmaa, mukaan lukien verkkosivustot tai niiden osa tai sovellus, ja joiden avulla kuluttajilla on pääsy elinkeinonharjoittajan tarjoamiin tavaroihin tai palveluihin. Toimenpiteet voivat asetuksen 9 artiklan 4 kohdan g alakohdan mukaan kohdistua säilytyspalvelun tarjoajaan ja muuhun osapuoleen.  Oikeusministeriön esityksen lähtökohtana on, että toimivaltaisen viranomaisen päätös voi kohdistua tahoihin, joilla on tosiasiallinen mahdollisuus säännöksessä mainittujen keinojen käyttöön, minkä vuoksi kyseeseen tulevia palveluntarjoajia ei ole tarkoituksenmukaista määritellä tyhjentävästi.  Teleyritys ei kuitenkaan täytä asetuksen tunnusmerkistöä, eikä sillä ole tosiasiallista mahdollisuutta käyttää säännöksessä mainittuja keinoja, joten se tulee poistaa perusteluiden luettelosta. Todennäköisesti teleyrityksen sisällyttämisellä listaukseen on pyritty tarkoittamaan internet(yhteys)palvelun tarjoajaa (ISP) eli tahoa, joka tarjoaa yhteyden internetiin, mutta internetpalveluntarjoaja esiintyy jo listauksessa.

Kuten yksityiskohtaisissa perusteluissakin todetaan, toimivaltaisen viranomaisen tulee lähtökohtaisesti pyrkiä siihen, että päätös kohdistetaan tahoon, joka hallinnoi lainvastaiseksi katsottavaa sisältöä.

Muut

On valitettavaa, että Suomessa ollaan asetuksen implementoinnissa näillä näkymin menossa sen vaatimuksia pidemmälle. Esimerkiksi yhteistyöasetusta ensimmäisten joukossa täytäntöönpanevassa Itävallassa asetuksen 9 artiklan 4 kohdan g alakohdan keinoja voi määrätä kilpailuviranomaisen hakemuksesta ainoastaan paikallinen viestintäviranomainen RTR yhdessä tuomarin kanssa, ja kaikki tietopyynnöt käsittelee yleinen syyttäjä saman artiklan 3 kohdan alakohdan b tutkintavaltuuksien mukaisesti. Pääsyn estäminen on paikallisessa lainsäädännössä selvästi määritelty viimesijaiseksi toimenpiteeksi, ja viranomaisten on ensisijaisesti otettava yhteyttä hosting-palveluntarjoajaan sekä aluetunnusrekisterin pitäjään.

Yhteistyöasetuksen määritelmien epäselvyydestä seuraa ongelmia, jotka tulee huomioida kansallisesti asetusta täytäntöön pantaessa. Yhteistyöasetuksen 9 artiklan 4 kohdan g alakohdassa i alakohdassa mainitun määräyksen kuluttajille annettavasta selkeästä varoituksesta verkkorajapintaan pääsyn yhteydessä tulisi koskea ainoastaan hosting- ja alustapalveluja eikä internetpalveluntarjoajia. Lisäksi on tulkinnanvaraista, mitä 9 artiklan 3 kohdan b alakohdassa mainituilla tietovirtojen jäljityksellä tai verkkosivustojen omistustiedoilla tarkoitetaan.

Tämä aihe liittyy

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

8.5.2019

Lausunto neuvottelumandaatista Budapestin sopimusta sekä EU:n ja Yhdysvaltojen sopimusneuvotteluita varten

Eduskunnan laki- sekä liikenne- ja viestintävaliokunta ovat pyytäneet FiComilta lausuntoa valtioneuvoston selvityksestä neuvottelumandaattiehdotuksista Budapestin sopimuksen toista lisäpöytäkirjaa ja Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välistä rajat ylittävää pääsyä sähköiseen todistusaineistoon koskevaa sopimusta varten. FiCom kiittää mahdollisuudesta tulla kuulluksi ja esittää kunnioittavasti seuraavaa:

FiComin keskeiset viestit

  • Neuvottelumandaatin ja neuvottelujen suhde e-Evidence-asetusehdotuksesta käytäviin neuvotteluihin on huomioitava.
  • Lisäpöytäkirjan joustavampi, e-Evidence-asetusehdotuksen ongelmia vähentävä lähetystapa on ehdottoman kannatettava.
  • Yhdysvaltojen lainvalvontaviranomaisella ei tule olla mahdollisuutta saada suomalaisten yksityiselämän ja viestinnän luottamuksellisuuden piiriin kuuluvia tietoja silloin, kun se ei ole Suomen perustuslain mukaan sallittua.
  • EU:n ja Yhdysvaltojen mahdollisesta sopimuksesta voi aiheutua yrityksille merkittävää hallinnollista taakkaa sekä kustannuksia, joista on saatava täysimääräinen korvaus.

Aluksi

Perusmuistiossa on tuotu esiin sekä Budapestin sopimuksen toisesta lisäpöytäkirjasta käytävien neuvotteluiden että mahdollisten Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välillä käytävien sopimusneuvotteluiden merkitys parhaillaan käynnissä oleviin sähköistä todistusaineistoa rikosasioissa koskevaa asetusehdotusta koskeviin neuvotteluihin ja niissä esitettyihin Suomen kantoihin. Suomen kanta e-Evidence-asetusehdotukseen sen nykyisessä muodossa on erittäin perustellusti ollut varauksellinen ja siinä on kiinnitetty asianmukaisesti huomiota asetusehdotuksen lukuisiin ongelmiin ja epätarkkuuksiin. On ensiarvoisen tärkeää, että myös neuvottelumandaatteja ja varsinaisia neuvotteluita koskevissa keskusteluissa vaikutetaan aktiivisesti sen varmistamiseksi, että Suomen asetusehdotusneuvotteluissa esittämät kannat otetaan huomioon.

Budapestin sopimuksen toisen lisäpöytäkirjan neuvotteluita koskeva ehdotus

Valtioneuvoston selvityksen mukaan lisäpöytäkirjaneuvottelujen tämänhetkisen tilanteen perusteella pöytäkirjasta on tulossa e-Evidence-asetusta joustavampi, ja se mahdollistaisi erilaisia menettelytapoja tietojen hankkimiseksi palveluntarjoajilta.  Komission suosituksen liitteenä olevissa neuvotteluohjeissa todetaan, että Euroopan unionin ei pitäisi vastustaa sellaisten suojatoimien ja kieltäytymisperusteiden sisällyttämistä toiseen lisäpöytäkirjaan, jotka eivät ole mukana komission sähköistä todistusaineistoa koskevissa ehdotuksissa ja lainsäädäntövallan käyttäjien niihin lainsäädäntömenettelyn aikana tekemissä muutoksissa ja viime kädessä ehdotusten lopullisissa (hyväksytyissä) versioissa. Tällaisia ovat neuvotteluohjeiden kohdan l mukaan esimerkiksi palveluntarjoajan valtion ilmoitus ja hyväksyntä sekä tuomioistuimen tai riippumattoman hallintoelimen etukäteisvalvonta. Selvityksen mukaan tämä vähentänee merkittävästi ongelmia, joita Suomen kannalta e-Evidence-ehdotuksissa on. Ongelmat liittyvät erityisesti siihen, että lainvalvontaviranomainen voi olla yhteydessä palveluntarjoajaan suoraan ilman sen maan toimivaltaisen viranomaisen säännönmukaista osallistumista.

Valtioneuvoston selvityksen mukaan valmisteilla on säännöksiä mm. suorasta yhteydenpidosta palveluntarjoajien kanssa. Säännöksissä on useita vaihtoehtoja, jotka liittyvät nimenomaan palveluntarjoajan sijaintivaltion toimivaltaisen viranomaisen osallistumiseen. Suunta on ehdottomasti kannatettava. Palveluntarjoajan sijaintivaltion viranomaisten on voitava arvioida tiedon luovuttamismääräykset.  Arvioinnilla on myös oltava todellista merkitystä sen kannalta, voidaanko tietoa luovuttaa toiseen valtioon tai voiko tietoa hankkiva valtio käyttää tietoa rikosprosessissa. Yksittäisen palveluntarjoajan tai teleyrityksen vastuulla ei ole arvioida, onko tietojen luovutus lain mukaan mahdollista, vaan määräyksen oikeellisuuden varmistaminen kuuluu kansalliselle viranomaiselle.

Komission suosituksen liitteenä olevissa neuvotteluohjeissa todetaan kohdassa i, että keskinäisen oikeusavun tehostamista koskevien määräyksien osalta on varmistettava, että palveluntarjoajiin kohdistuva rasite on kohtuullinen ja että tarvittaessa sovelletaan korjaavia toimenpiteitä. Vastaavasti kohdan j mukaan muilla lainkäyttöalueilla sijaitsevien palveluntarjoajien kanssa suoran yhteistyön mahdollistavien määräyksen osalta Euroopan unionin on varmistettava, että Budapestin sopimuksen toiseen lisäpöytäkirjaan sisältyy asianmukaiset suojatoimet ja palveluntarjoajille aiheutuva rasite on kohtuullinen.

Toisen lisäpöytäkirjan tulee neuvotteluohjeiden mukaan olla sopusoinnussa sähköistä todistusaineistoa koskevien komission lainsäädäntöehdotusten kanssa. Näistä lainsäädäntöehdotuksista palveluntarjoajille aiheutuva rasite ei kuitenkaan ole kohtuullinen. Suomen mielestä ehdotuksissa on ongelmallista erityisesti palveluntarjoajille ehdotettu laaja vastuu oikeudellisessa harkinnassa sekä asetusehdotukseen sisältyvä toimintamalli toisen valtion viranomaisen ja palveluntarjoajan välisessä yhteydenpidossa.

Suomen tulee kannassaan painottaa, että neuvotteluohjeissa määrätty palveluntarjoajille aiheutuvan rasitteen kohtuullisuus on varmistettava, vaikka suosituksessa ehdotetulla neuvoston päätöksellä ei olekaan välittömiä vaikutuksia Suomen lainsäädäntöön. Lisäpöytäkirjan tuleminen Suomea sitovaksi edellyttää, että Suomi päättää allekirjoittaa lisäpöytäkirjan ja liittyä siihen.

EU:n ja Yhdysvaltojen mahdollisia sopimusneuvotteluita koskeva ehdotus

Vaikka Budapestin sopimuksen toisen lisäpöytäkirjan neuvottelut sekä EU:n ja Yhdysvaltojen mahdolliset sopimusneuvottelut edistyvät eri tahtiin, niissä käsitellään toisiinsa liittyviä kysymyksiä. Yksissä neuvotteluissa tehdyillä sitoumuksilla voi komission suosituksenkin mukaan olla suora vaikutus toisiin neuvotteluihin. Valtioneuvoston selvityksen mukaan ehdotetulla neuvoston päätöksellä komission osallistumisesta kansainvälisen asiakirjan valmistelua koskeviin neuvotteluihin ei ole välittömiä vaikutuksia Suomen lainsäädäntöön. Koska komissio on perustellut neuvottelumandaattia Yhdysvaltojen kanssa käytäviin neuvotteluihin vielä keskeräisellä ja hyväksymättömällä e-Evidence-asetusehdotuksella, mahdollisella sopimuksella voi kuitenkin olla vaikutusta asetusehdotuksen lopulliseen muotoon.

EU:n ja Yhdysvaltojen välinen sopimus on lähtökohtaisesti kannatettava oikeusvarmuuden sekä eri valtioiden mahdollisesti toisistaan poikkeavien käytäntöjen vuoksi. Tilanteessa, jossa yhdysvaltalainen lainvalvontaviranomainen voi sopimuksen perusteella ottaa suoraan yhteyttä palveluntarjoajaan, tulee kuitenkin varmistaa riittävä tietosuojan, oikeusturvan sekä oikeudellisen valvonnan taso.

Suosituksen liitteenä olevien neuvotteluohjeiden kohdassa 6 komissio ehdottaa, että sopimuksessa vahvistetaan sen soveltamisalaan kuuluvien tietojen määritelmät ja tyypit sekä sisältötietojen että muiden kuin sisältötietojen osalta. On tärkeää, että eri tietojen määritelmät ovat yhdenmukaisia EU:n lainsäädännön kanssa. Kuten valtioneuvoston selvityksessäkin on tuotu esille, huomioon tulee ottaa myös perustuslain yhdenvertaisuutta koskeva 6 § erityisesti, jos toisen valtion viranomaisille ehdotettavat toimivaltuudet olisivat luonteeltaan sellaisia, että ne saattaisivat muodostua jossain määrin laajemmiksi kuin Suomen kansallisten viranomaisten toimivaltuudet kansallisen lain perusteella vastaavissa tilanteissa. Toisen valtion lainvalvontaviranomaisella ei tule olla mahdollisuutta saada suomalaisten yksityiselämän ja viestinnän luottamuksellisuuden piiriin kuuluvia tietoja silloin, kun se ei ole Suomen perustuslain mukaan sallittua.

Neuvotteluohjeiden 7 kohdassa komissio ehdottaa, että sopimuksessa määriteltäisiin sen soveltamisala tarkasti sen mukaan, mitkä rikokset se kattaa ja mitä vähimmäisseuraamusten tasoa edellytetään. Sopimuksen olisi sovittava yhteen e-Evidence-asetusehdotuksen 5 artiklan 4 kohdan kanssa, jossa ei kuitenkaan ole huomioitu huomattavia eroja eri jäsenvaltioiden eri rikoksista tuomittavissa vähimmäisseuraamuksissa. Vastaavasti myös Yhdysvaltojen eri osavaltioissa on eroja eri rikoksista tuomittavissa seuraamuksissa. Ainoa komission neuvotteluohjeissa ehdotettu seuraamuksia käsittelevä rajaus koskee asianmukaisia takeita sen varmistamiseksi, että luovutettavia tietoja ei voida vaatia käytettäväksi rikosoikeudellisessa menettelyssä, joka saattaisi johtaa kuolemanrangaistukseen. Oikeudellisen epävarmuuden vähentämiseksi esityksessä tulisi FiComin mielestä olla eurooppalaisen tutkintamääräyksen liitteen D kaltainen tyhjentävä lista soveltamisalaan kuuluvista rikoksista.

Komissio ehdottaa neuvotteluohjeiden 8 kohdassa, että sopimuksessa määriteltäisiin ehdot, jotka on täytettävä ennen kuin oikeusviranomainen voi antaa asiaa koskevan määräyksen, sekä tavat, joilla määräys voidaan antaa. Näiden ehtojen määrittelemisessä tulee huomioida jo suosituksen perusteluidenkin mukaan suojatoimet palveluntarjoajan kannalta. Neuvotteluohjeiden 10 kohdassa komissio ehdottaa, että sopimuksessa määriteltäisiin määräyksessä tarkoitettujen tietojen toimitusaika. Sopimuksen olisi sovittava yhteen e-Evidence-asetusehdotuksen 9 artiklan kanssa. Siinä palveluntarjoajat velvoitetaan vastaamaan 10 päivän kuluessa tai kiireellisissä tapauksissa kuudessa tunnissa.

Kohdassa 16 esitetään komission sopimuksen osalta ehdottamat lisäsuojatoimet, mukaan lukien henkilötietojen sekä sähköisen viestinnän tietojen käyttötarkoituksen määrittäminen, välttämättömäksi ja suhteutetuksi rajaaminen sekä ilmoittaminen tilanteessa, joissa tietoja luovutetaan puitesopimuksen ulkopuoliselle viranomaiselle tai siirretään edelleen kolmansiin maihin. On ensiarvoisen tärkeää, että viranomaisille kuuluvaa harkintaa ei tältä osin siirretä palveluntarjoajien vastuulle.

Neuvotteluohjeiden 17 kohta kattaa muut menettelylliset oikeudet, joita komissio pitää tarpeellisina, jotta voidaan ottaa huomioon erityisvaatimukset, joita liittyy sähköisen todistusaineiston siirtoon suoraan palveluntarjoajilta sen sijaan, että tietoja siirrettäisiin viranomaisten välillä. Näitä ovat mm. määräysten oikeasuhteisuuden vaatimus, erityisesti tarpeen mukaan eritellyt eri tietoluokat, erioikeuksien ja -vapauksien nojalla suojattuihin tietoihin kohdistuvat erityiset suojatoimet sekä viranomaisten ja palveluntarjoajien luottamuksellisuutta koskevat takeet, mukaan lukien salassapitovaatimukset. Sähköisen todistusaineiston siirto suoraan palveluntarjoajalta lainvalvontaviranomaille tulee toteuttaa riittävän suojatusti eikä vallitsevasta käytännöstä suojatoimien osalta poiketa.

Kuten valtioneuvoston selvityksessäkin todetaan, mahdollinen EU:n ja Yhdysvaltojen välinen sopimus tulisi sisältämään sääntelyä, jolla varsin todennäköisesti olisi valmistelussa huomioon otettavia taloudellisia vaikutuksia. Mahdollisesta sopimuksesta saattaisi selvityksen mukaan aiheutua palveluntarjoajille uudenlaisia tehtäviä, merkittäviä kustannuksia ja hallinnollista taakkaa, jos näiden tulisi pystyä kattavasti arvioimaan vastaanottamisensa määräysten sisältöä ja hyväksyttävyyttä. Palveluntarjoajalla on e-Evidence-asetusehdotuksen mukaan oikeus vaatia korvausta kustannuksistaan ainoastaan silloin, kun se on määräyksen antavan valtion kansallisen lainsäädännön mukaan mahdollista. Korvauskäytännöt ovat jäsenvaltioissa ja Yhdysvalloissa hyvin erilaisia, joten palveluntarjoajien olisi käytännössä erittäin vaikea saada korvausta pyydettyjen tietojen toimittamisesta.

Palveluntarjoajilla tulee olla oikeus täysimääräiseen korvaukseen viranomaisen avustamisesta, jolloin sekä vastuu että riski aiheutuvista kustannuksista olisi ensisijaisesti määräyksen antaneella viranomaisella. Myös kansallinen kustannusten korvaamista koskeva lainsäädäntö vaatii päivittämistä siten, että viranomaistyöstä aiheutuvat kustannukset korvataan täysimääräisesti – myös henkilötyön osalta.

Lopuksi

Suomen e-Evidence-asetusehdotusta koskevassa kannassa on kiinnitetty asianmukaisesti huomiota lukuisiin asetusehdotukseen sisältyviin ongelmiin ja epätarkkuuksiin, jotka koskevat palveluntarjoajille osoitettuja tehtäviä ja asemaa. Samat seikat tulee huomioida myös neuvottelumandaatteja ja varsinaisia neuvotteluja koskevissa keskusteluissa.

Neuvotteluissa tulee varmistaa myös palveluntarjoajan oikeus korvaukseen sille aiheutuneista kustannuksista sekä riittävät oikeussuojakeinot muihin velvoitteisiin nähden. Lähtökohtaisesti todistusaineiston saatavuus tulisi kuitenkin varmistaa kehittämällä jo olemassa olevia valtioiden välisiä prosesseja, jolloin palveluntarjoajat asioisivat ainoastaan kansallisen viranomaisen kanssa. Viranomaisten tulee tiivistää ja terävöittää omaa yhteistyöverkostoaan tarpeettoman ja ongelmallisen lisäsääntelyn sijaan.

Tämä aihe liittyy

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

5.3.2019

FiComin kommentit telepaketin implementoimiseksi

Liikenne- ja viestintäministeriö (LVM) on valmistelemassa sähköisen viestinnän palvelulain uudistusta, jossa on tarkoitus panna täytäntöön EU:n audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivin (ns. AVMS-direktiivi) ja eurooppalaisen sähköisen viestinnän säännöstön (ns. telepaketti-direktiivi) tuomat vaatimukset.

LVM on perustanut uudistusta varten seurantaryhmän, jonka valmistelutyön tueksi LVM on pyytänyt toimittamaan kirjallisia näkemyksiä lain muutostarpeista. Erityisesti näkemyksiä toivotaan siitä, miten direktiivit voidaan joustavasti implementoida, miten kansallista liikkumavaraa tulisi käyttää sekä muista mahdollisista tarpeellisina pidetyistä kansallisista muutoksista. Tässä esitetyt näkemykset eivät pidä sisällään AVMS-direktiiviä ja must carry -säännöstä, joista toimitetaan erillinen näkemysdokumentti. FiCom kiittää mahdollisuudesta tulla kuulluksi ja toteaa seuraavaa:

FiComin keskeiset viestit:

  • Uudistuksen painopisteinä tulee olla investointeihin kannustaminen sekä sääntelyn sujuvoittaminen ja selkeyttäminen turvaten samalla tehokkaan kilpailun edellytykset. Lisäksi sääntelyn tulee olla ennustettavaa ja tulevaisuuteen suuntautuvaa sekä sellaista, että se mahdollistaa palvelut, innovaatiot ja se pohjautuu markkinaehtoisuuteen.
  • Maailman parasta taajuuspolitiikkaa tulee jatkaa Suomen edelläkävijyyden säilyttämiseksi. Tässä keskeistä on toimilupaan perustuva taajuuksien jakomenettely sekä pitkäkestoiset ja selkeät toimilupakaudet.
  • Käyttöoikeuksien ja erityisesti erittäin suuren kapasiteetin verkkojen osalta direktiivin säännökset ovat epäonnistuneita niiden monimutkaisuuden ja epäselvyyden vuoksi. Uudistuksessa keskeistä on luoda selkeä, tasapuolinen, tietoyhteiskuntakehityksen varmistava ja oikeusvarma sääntelykehikko, jotta direktiivin tavoitteet olisivat edes jotenkin saavutettavissa.
  • Käyttäjien oikeuksia koskeva osuus tulisi tehdä kokonaisuudistuksena. Vain tällä tavalla varmistetaan direktiivin tavoite täysharmonisoinnista, voidaan poistaa Suomi-lisät ja päästään sopimusvapauteen. Uudistuksen tavoitteen mukaisesti tulee toimia minimisääntelyperiaatteella eli säännellä vain välttämätön.
  • Yleispalveluliittymien määrä on olematon suhteessa liittymien kokonaisvolyymiin. Yleispalvelusääntelyn tarvetta tulee arvioida kriittisesti, ja sitä koskeva sääntely tulee implementoida minimisääntelyperiaatteella esimerkiksi rajaamalla se koskemaan ainoastaan kuluttajia ja vain liitteen V mukaisia palveluja.
  • BERECin suuntaviivoihin tulee vaikuttaa kansallisesti ennakolta ja voimakkaasti, ja ne eivät saa ohjata ja ohittaa kansallista lainsäädäntövaltaa.

Yleisiä huomioita

Kuluvan hallituskauden hankkeita ovat olleet muun muassa digitalisaation edistäminen, kokeilukulttuurin käyttöönotto, hallinnollisen taakan keventäminen sekä sääntelyn ja lupaprosessien sujuvoittaminen. Monella sektorilla tavoitteisiin on jo päästy tai ne ovat hyvässä vauhdissa. Näitä Suomea eteenpäin vieviä teemoja tulee jatkaa myös tulevalla hallituskaudella. Myös viestintämarkkinoilla on edistetty digitalisaatiota hyvällä taajuuspolitiikalla ja lupaprosessien sujuvoittamisella.

Viestintämarkkinoita koskevan sääntelyn sujuvoittaminen on sitä vastoin jäänyt toteutumatta, osittain telepaketin takia. Nyt on se hetki, kun odottelu päättyy ja lupaukset tulevat lunastettaviksi. Sääntelyn uudistamisen keskiössä ja tavoitteena tulee olla Suomen nostaminen digitalisaation kärkimaaksi. Tavoite on kova, mutta realistinen, ja riman tulee olla hyvin korkealla eikä matalalla.

Tavoitteen ja katseen pitäminen tulevaisuudessa on koko uudistuksen ydin. FiCom pitää hyvänä valmistelun avoimuutta, seurantaryhmän tehtäviä ja uudistuksen lähtökohtia. Ne osaltaan luovat mahdollisuuden tavoitella digitalisaation kärkimaan paikkaa. Uudistuksen lähtökohdiksi LVM on todennut, että 1) käytetään joustovara implementoinnissa, 2) ei ’Suomi-lisiä’ ja 3) vältetään turhaa hallinnollista taakkaa. Näihin erinomaisiin lähtökohtiin voisi sisällyttää tai lisätä vielä sen, että lainsäätäjän ja viranomaisen rooli on olla mahdollistaja ja investointeihin kannustaja sekä tietoyhteiskuntakehityksen turvaaja, ja että tavoite on sääntelyn selkeyttäminen, yksinkertaistaminen, tulevaisuuteen suuntautuminen ja markkinaehtoisuuteen pohjautuva. Keskeistä on, että myös sääntelyn soveltaminen tukee kaikin tavoin tavoitteita ja on ennustettavaa, selkeää ja johdonmukaista.

Direktiivin suomennoksessa on havaittu ongelmia ja selkeitä käännösvirheitä, joten käännökseen tulee suhtautua varauksella. Vastaavasti termien määrittely pitää tehdä huolellisesti.

Tässä aikataulussa ja yhteydessä ei ole mahdollista antaa koko telepaketin ja sen artikloiden osalta kattavia kommentteja, vaan joitain yleisiä ja alakohtaisia näkemyksiä, joita LVM on pyytänyt.

Taajuudet

Suomalainen taajuuspolitiikka on kiistatta osoittautunut kaikilla mittareilla ja kaikissa tilastoissa erinomaiseksi ja toimivaksi niin kuluttajien, yhteiskunnan kuin elinkeinoelämän kannalta, joten tätä politiikkaa on syytä vaalia myös tulevaisuudessa. Suomi onkin mobiilidatan käytössä maailman paras. FiCom pitää positiivisena sitä, että taajuuspolitiikan keskeiset elementit direktiivissä säilyvät kansallisessa harkintavallassa. Tätä mahdollisuutta on syytä hyödyntää Suomen edelläkävijyyden säilyttämiseksi.

Vaikka direktiivin mukaan yleisvaltuutus (art 46) on pääsääntö, FiCom katsoo, että Suomessa toimilupaan (direktiivi käyttää termiä yksittäinen käyttöoikeus) perustuva taajuuksien jakomenettely tulla olla edelleen pääasiallinen toimintamalli, ja tätä direktiivin mahdollisuutta tulee hyödyntää täysimääräisesti. Perusteluna on muun muassa, että Suomessa kaupallisille toimijoille osoitetut taajuudet ovat tehokkaassa käytössä, ne ovat edistäneet merkittävästi kilpailua, investointeja ja innovaatioita. Suomalainen menettely ja toimintamalli vastaa direktiivin yleisvaltuutusta muun muassa WiFi:n ja mikrofonien tarvitsemien taajuuksien osalta, joten tämänkään takia muutostarpeille ei ole perusteita.

Oikeuksien keston (art 49) osalta FiCom katsoo, että selkeintä ja yksinkertaisina olisi muuttaa SVPL:n 16.1 §:n sananmuoto vastaamaan po. artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan sanamuotoa, jolloin epäselvyyttä aiheuttava alakohta 2 ei olisi relevantti.

’Valtioneuvosto myöntää verkkotoimiluvan määräajaksi, enintään vähintään 20 vuodeksi.’

FiCom pitää myös tarkoituksenmukaisena ja tarpeellisena (art 49 2 kohta 4 alakohta), että käyttöoikeuden voimassaolon jatkamista koskeva menettely aloitetaan vähintään kaksi vuotta ennen käyttöoikeuden päättymistä. Käyttöoikeuden keston osalta FiCom huomauttaa, että taajuuksien yhtäaikaista päättymistä koskeva säännös (artiklan 49 kohta 4) ei mahdollista 2 kohdan mukaisempia lyhyempiä käyttöoikeuksia.

Pienalueiden langattomien liityntäpisteiden käyttöönottoa edistävä art 57 on erinomainen, koska se viime kädessä mahdollistaa julkisen infrastruktuurin hyödyntämisen entistä paremmin esimerkiksi tukiasemien sijoittamisessa. Säännös tulee implementoida direktiivin mukaisesti niin, että kyse on nimenomaan teleyrityksen oikeudesta. Sijoittamiseen tulee lähtökohtaisesti suostua, ja yhdellä ilmoituksella tulee voida ilmoittaa useita liityntäpisteitä.

Kokoavasti ja myös muilta osin FiCom toteaa taajuuksien osalta seuraavaa:

1)  Direktiivin teknologianeutraalisuutta korostava lähtökohta on kannatettava (art 45 kohta 4) ja teknologianeutraalisuudesta poikkeamisen tulisi olla mahdollista vain hyvin poikkeuksellisissa tilanteissa.

2) Sääntelyn tulee olla ennustettavaa, joten implementoinnilla ei saa puuttua olemassa oleviin taajuuksiin.

3) Toimilupamenettely tulee olla vallitseva jakotapa, jolla varmistetaan mm häiriöttömyys.

4) Taajuuksien yhteiskäytön, taajuuksien jälkimarkkinoiden sekä mahdollisen kansallisen roamingin (esim. art 51 ja 61.4 ja res 156) tulee perustua lähtökohtaisesti kaupallisiin sopimuksiin.

5) SVPL:n 288 §:n markkinaehtoista taajuusmaksua ja LVM:n asetusta hallinnollisista taajuusmaksuista sekä niiden perusteita (kertoimet) tulee arvioida uudelleen direktiivin artiklan 16 perusteella ja erityisesti uusien taajuuksien osalta. Voimassa olevan lain ja asetuksen maksuperusteet voivat muodostaa täysin kohtuuttomat taajuusmaksut esimerkiksi 26 GHz:n osalta. Uudet taajuudet eivät ole sen arvokkaampia eivätkä aiheuta sen enempää hallinnollista työtä kuin nykyisetkään taajuudet, jotta ne oikeuttaisivat perimään suhteettoman korkeita taajuusmaksuja.

Käyttöoikeudet (access) ja HMV

FiCom pitää hyvänä, että direktiivin yhtenä tavoitteena on erittäin suuren kapasiteetin verkkojen edistäminen ja niitä koskevien investointien helpottaminen. Valitettavasti direktiivin säännökset eivät tätä tue, koska säännökset ovat koko sääntelykehikon monimutkaisimmat, epäselvimmät ja raskaimmat. Implementoinnilla on keskeistä selkeyttää sääntelyä, jotta se mahdollistaa direktiivin tavoitteita. Esimerkiksi yhteysinvestointeja koskevan artiklan 76 implementointi edellyttää ennustettavuutta ja selkeytystä, jotta artiklan tavoitteet olisi mahdollista saavuttaa ja toteuttaa myös muutoin kuin teoriassa.

Voimassa olevassa SVPL:ssä (57 §) on koottu symmetriset velvoitteet (muut kuin HMV-asemaan perustuvat), ja samanlainen koontipykälä on hyvä säätää myös muutoksessa. Artikla 73:ssa säädetään lukuisista velvollisuuksista koskien erityisiä verkkoelementtejä, joita ei kuitenkaan ole määritelty. Uudistuksessa tulee selkeästi määritellä, mitä erityisillä verkkoelementeillä tarkoitetaan.

Vähittäispalveluja koskeva artikla 83 ei edellytä sen implementoimista, ja sitä koskevista velvoitteista on Suomessa luovuttu, joten sen säätämiselle ei ole tarvetta.

Käyttäjän oikeudet

FiComin näkemyksen mukaan käyttäjien oikeuksia koskevassa implementoinnissa tulee pyrkiä direktiivin tavoitteen mukaiseen täysharmonisointiin. SVPL:n mukainen käyttäjän oikeuksia koskeva luku sisältää eniten kansallista erityissääntelyä, joten myös lain uudistuksen tavoitteen mukaisesti ’Suomi-lisät’ tulee poistaa ja sääntelyä sujuvoittaa. Kaikkein selkeintä, tarkoituksenmukaisinta ja tehokkainta on tehdä käyttäjän oikeuksia koskeva kokonaisuudistus. Nykyinen SVPL:n mukainen sääntelykehikko tulee poistaa ja säännellä vain, mitä direktiivi edellyttää ja olla käyttämättä direktiivin mahdollistamia kansallisia lisäsääntelymahdollisuuksia (esim. art 102 kohdat 6 ja 7).

Voimassa oleva sääntely on hyvin seikkaperäistä, raskasta ja epäselvää, eikä sitä ole sujuvoitettu ensimmäisen direktiivipaketin (2002) jälkeen, vaan sen päälle on tuotu uutta sääntelyä. Pakottava sääntely on johtanut siihen, että esimerkiksi viestintäpalveluiden yleiset sopimusehdot vastaavat sisällöltään lain säännöksiä, koska säännösten mukaan asiat tulee ilmetä myös sopimuksista. Tämä tekee niistä tarpeettoman vaikeaselkoiset, pitkät ja raskaslukuiset. Samalla sääntely ei ole pelkästään kaventanut, vaan on lähestulkoon poistanut sopimusvapauden, joka on yleensä keskeinen periaate varallisuusoikeudessa. Sääntelyn ja sopimusvapauden suhdetta ja siitä seurannutta rakenteellista ongelmaa tulee purkaa lisäämällä sopimusvapautta ja siirtymällä kohti sopimusmenettelyä.

Suomessa on yleinen kuluttajansuojalaki, joka sellaisenaan tarjoaa erittäin vahvan ja kattavan kuluttajaa suojaavan oikeusperustan, jota voidaan soveltaa myös sähköisen palvelun markkinoilla, siltä osin kuin se ei ole tiukempaa kuin mitä artikloissa 101 – 115 säädetään.

Uudistuksessa tulee ratkaista soveltamisala ja yhdenmukaistaa direktiivin sekavaa terminologiaa. Direktiivissä käytetään termejä kuluttaja, käyttäjä ja loppukäyttäjä samassa artiklassa. Keskeistä on myös selkeästi ja yksiselitteisesti määritellä, mitä palveluita direktiivin monimutkaiset määritelmät tarkoittavat normikohtaisesti eli puhe (mobiili ja/tai kiinteä), laajakaista (kiinteä ja/tai mobiili taikka kiinteä langaton), TV-palvelut jne. Lisäksi SVPL:n kuluttajamääritelmä tulee muuttaa vastaamaan direktiivin määritelmää.

Käyttäjien oikeuksia koskeva sääntelykehikko on tarkoituksenmukaista saattaa voimaan samanaikaisesti ja yhdellä kertaa, joten artiklan 101 kohdan 2 mukaiselle siirtymäajalle ei ole tarvetta ja perustetta.

Yleispalvelu

Direktiivin resitaaleissa 213, 228 ja 229 todetaan, että perustason laajakaista on käytännössä yleisesti saatavilla, riittävä laajakaistayhteys on yleismaailmallisesti saatavilla ja yleispalvelu on toissijainen muihin toimintapoliittisiin välineisiin nähden. Näidenkin huomioiden perusteella yleispalvelun sääntelyn tarpeellisuutta tulee kokonaisuudessaan arvioida uudelleen.

Jos sääntely katsotaan tarpeelliseksi, tulee implementoida vain ehdottoman välttämätön, ja sääntelyn tulee olla rakenteeltaan hyvin kevyt. Kuten yleisesti on tunnettua ja tiedossa, Suomessa yleispalvelulle ei käytännössä ole ollut tarvetta, ja sen soveltamisessa on menty koko ajan kevyempään ja selkeämpään suuntaan. Tätä suuntausta voidaan pitää erinomaisena ja tavoiteltavana. Tällainen soft law tai valvontaviranomaisen suositus/ohjeistus, joka on laadittu sidosryhmien kanssa, tulisi olla riittävää.

Koska yleispalvelulle ei Suomessa ole ollut juurikaan tarvetta, sitä mahdollisesti koskevan sääntelyn tai muun ohjeistuksen soveltamisalan tulee koskea direktiivin pääsäännön mukaisesti ainoastaan kuluttajaa. Suomen ei pidä kansallisessa lainsäädännössä laajentaa yleispalvelua koskemaan muita tahoja, kuten yrityksiä ja yhteisöjä (esim. art 84 ja 85). Muussa tapauksessa sääntelystä uhkaa tulla tarpeettoman raskas, monimutkainen ja poikkeuksien kyllästämä mm. direktiivin uusien sosiaalisia erityistarpeita ja erityisryhmiä koskevien normien vuoksi. Erityisryhmien, erityisesti vähävaraisten, tarpeet tulee lähtökohtaisesti huomioida sosiaalisääntelyn ja -turvan kautta. Suomessa artiklan 85 mukaiselle, pientuloisia kuluttajia koskevalle erityissääntelylle ei ole tarvetta siitäkään syystä, että liittymät ovat kohtuuhintaisia ja Euroopan edullisimpia. 

FiCom pitää direktiivin liitettä V yleispalvelun vähimmäispalveluista parempana kuin kansallista laajakaistan nopeutta koskevaa sääntelyä. Liitettä on pidettävä eurooppalaisena turvaverkkotasona ja miniminä, eikä sen lisäksi tule olla mitään muita säännöksiä tai säänneltyjä palveluja, joilla velvoitettaisiin tarjoamaan tätä minimiä enemmän.

Yleispalveluun kuuluva sääntely olisi tarkoituksenmukaista saattaa voimaan samanaikaisesti ja yhdellä kertaa, joten artiklan 87 mukaiselle siirtymäajalle ei ole tarvetta ja perustetta.

BEREC ja suuntaviivat

Direktiivissä on lukuisia kohtia, jossa kansallisten regulaattoreiden yhteenliittymälle BERECille osoitetaan oikeuksia antaa suuntaviivoja direktiivin johdonmukaiseksi soveltamiseksi, ja näitä tulisi noudattaa kansallisessa päätöksenteossa (art 10). Osa suuntaviivoista annetaan uudistuksen valmisteluvaiheessa. Valvontaviranomaisen suuntaviivoilla ei saa ohittaa ja ohjata kansallista lainsäädäntövaltaa. Suuntaviivat sekoittavat vallan kolmijako-oppia, jos valvontaviranomaisen toimielin vaikuttaa lain valmisteluun ja panee sitä täytäntöön. Kansallisesti tulee ennakolta ja vahvasti vaikuttaa BERECin suuntaviivoihin, jotta sitä kautta uudistuksen lähtökohdat ja tavoitteet eivät vesity.

Marko Lahtinen on FiComin lakiasioiden päällikkö.

Seuraa Markoa Twitterissä: https://twitter.com/MPLahtinen

1.3.2019

FiComin kommentit AVMS-direktiivin ja telepaketin siirtovelvoitetta koskevien säännösten implementoinnista

AVMS-direktiivi

Kuvaohjelmalakia sovelletaan sen 2 §:n mukaisesti kuvaohjelman tarjoamiseen ja sen valvontaan Suomessa silloin kun ohjelmaa tarjotaan sellaisessa televisiotoiminnassa tai tilausohjelmapalvelussa, johon sovelletaan televisio- ja radiotoiminnasta annettua lakia. Televisio- ja radiotoiminnasta annetun lain on korvannut sähköisen viestinnän palveluista annettu laki (SVPL), jonka 3 §:ssä tilausohjelmapalvelu määritellään palveluksi, jossa audiovisuaalisia ohjelmia pidetään käyttäjien saatavilla ohjelmista tehdyn ohjelmaluettelon pohjalta. Teleoperaattoreita ei voida katsoa SVPL:n määritelmien mukaisiksi televisiotoiminnassa tapahtuvan kuvaohjelman tarjoajiksi eikä Suomessa FiComin käsityksen mukaan toimi AVMS-direktiivissä tarkoitettuja videonjakoalustapalveluita, joten FiComin jäsenten osalta AVMS-direktiivin implementoinnissa ratkaisevaa on tilausohjelmapalvelun tarjoajan määritelmä.

AVMS-direktiivin muuttamisesta annettu direktiivi 2018/1808 ei muuta tai laajenna direktiivin 2010/13/EU 1 artiklan g kohdan aiempaa muotoilua, jonka mukaan ’tilattavalla audiovisuaalisella mediapalvelulla’ (ei-lineaarinen audiovisuaalinen mediapalvelu) tarkoitetaan audiovisuaalista mediapalvelua, jonka mediapalvelun tarjoaja tarjoaa ohjelmien katselemiseksi käyttäjän valitsemana ajankohtana ja käyttäjän omasta pyynnöstä mediapalvelun tarjoajan valikoimista ohjelmista tehdyn luettelon pohjalta. AVMS-direktiiviin tehtyjä muutoksia implementoidessa SVPL:n tilausohjelmapalvelun käsitettä ei siten tule laajentaa. Esimerkiksi Kansallinen audiovisuaalinen instituutti on katsonut 29.1.2015 antamassaan päätöksessä Dnro 13/821/2015, ettei silloin TeliaSonera Finland Oyj -nimellä toimineeseen Telia Finland Oyj:hin sovelleta kuva-ohjelmalain 2 § 1 momentin määräyksiä, koska yhtiö ei muokkaa kanaviensa ja palvelujensa ohjelmasisältöjä. Teleyritys ei ole vastuussa kuvaohjelmalain mukaisista velvoitteista ainoastaan välittäessään mediapalvelun tarjoajan toteuttamia videokirjastoja.

Siirtovelvoite

SPVL 227 §:n mukaan verkkopalvelua kaapelitelevisioverkossa tarjoava teleyritys on velvollinen siirtämään verkossa ilman korvausta julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmistot sekä näihin sisältyvää ohjelmaa varten toimitetun vapaasti vastaanotettavan aineiston, ohjelmistoihin liittyvät mainokset sekä ohjelmistoihin liittyvät oheis- ja lisäpalvelut. Tekijänoikeuslain 25 i §:n mukaan tekijällä on oikeus saada edelleen lähettäjältä korvaus jakeluvelvoitteen alaisten ohjelmien edelleen lähettämisestä, jollei edelleen lähettäjä näytä toteen, että korvaus on jo maksettu lähetysoikeuksien hankinnan yhteydessä.

Eurooppalaisen sähköisen viestinnän sääntelystä annetun direktiivin 2018/1972 siirtovelvollisuuksia (must carry) koskevan 114 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat asettaa tiettyjen radio- ja televisiolähetyskanavien ja niihin liittyvien täydentävien palvelujen välittämistä koskevia kohtuullisia siirtovelvoitteita sähköisiä viestintäverkkoja ja -palveluja tarjoaville yrityksille, jos merkittävä määrä kyseisten verkkojen ja palvelujen loppukäyttäjiä käyttää niitä pääasiallisena keinonaan vastaanottaa radio- ja televisiolähetyskanavia. Tällaisia velvoitteita voidaan asettaa ainoastaan, jos se on välttämätöntä kunkin jäsenvaltion selkeästi määrittelemien yleisen edun mukaisten tavoitteiden saavuttamiseksi, ja niiden on oltava oikeasuhteisia ja avoimia.

Siirtovelvoitesääntely ei ole enää välttämätöntä

Perustavasti muuttuneessa mediaympäristössä kaapelitelevisio-operaattorilla ei ole enää sellaista monopoliasemaa lähenevää mahdollisuutta vaikuttaa katsojien saatavilla olevaan televisiotarjontaan, joka oikeuttaisi pitkälle menevän puuttumisen operaattoreiden omaisuudensuojaan ja elinkeinon harjoittamisen vapauteen. Toimintaympäristö on muuttunut siten, että tv-lähetykset eivät ole enää kaapelitalouksissa katsottavissa vain kaapeliteitse, vaan katsojilla on mahdollisuus katsella haluamiaan ohjelmia ajasta ja paikasta riippumatta haluamallaan välineellä. Vastaavasti radion perinteinen FM-kuuntelu kotistereoista kaapeliverkon kautta on nykyään uusien teknologioiden myötä marginaalista ja silti julkisen palvelun radio-ohjelmistoja välitetään sellaisilla taajuusalueilla, joita tarvittaisiin kaapelilaajakaistan tarpeisiin. Esimerkiksi DOCSIS 3.1 -standardi mahdollistaa olemassa olevan kaapeli-infran käyttämisen nopeiden laajakaistayhteyksien toteuttamiseen, ja standardissa taajuuksia 200 MHz:iin asti käytetään paluukanavana. Jos kaapelioperaattorit ovat velvollisia siirtämään ko. taajuuksilla FM- signaalia, ne eivät voi hyödyntää paluusuunnan tarjoamaa kaistanleveyttä. Taajuusalue olisi tehokkaammassa käytössä, jos sitä voisi käyttää yleisenä siirtotienä muunkin sisällön kuluttamiseen. Siirtovelvoitteen ei tule estää järkevää taajuuksien käyttöä.

Siirtovelvoitteen piiristä poistui joukko kotimaisia kanavia vuoden 2011 heinäkuussa sekä vuoden 2017 toukokuussa. Näiden kanavien jakelu kaapeliverkoissa jatkui must carry -velvoitteen päättymisestä huolimatta, joten myöskään Yleisradion kanavien pitäminen siirtovelvoitteen alaisena ei ole välttämätöntä, vaan niiden jakelu jatkuisi varmasti muutenkin.

Siirtovelvoite ei ole kohtuullinen

Telepaketin artiklaa 114 selventävän johdantokappaleen 308 mukaan jäsenvaltioiden asettamien velvollisuuksien olisi oltava kohtuullisia, minkä lisäksi niiden yhteydessä voitaisiin tarvittaessa määrätä kohtuullisesta korvauksesta. Jäsenvaltioiden olisi esitettävä kansallisessa lainsäädännössään asettamilleen siirtovelvollisuuksille puolueettomat perusteet sen varmistamiseksi, että velvollisuudet ovat avoimia, oikeasuhteisia ja selkeästi määriteltyjä. Velvollisuudet olisi suunniteltava siten, että tarjotaan riittävät kannustimet tehokkaille investoinneille infrastruktuuriin.

Tekijänoikeussääntelyn tulee kohdella kaikkia teknisiä ratkaisuja samalla tavalla eikä lähetystekniikan tule vaikuttaa oikeudelliseen kohteluun tai maksettaviin tekijänoikeuskorvauksiin. Antenni- ja kaapeliverkko ovat jakeluteinä samanarvoisia, joten kaapelitelevisioverkon siirtovelvoite tulee purkaa myös julkisen palvelun televisio- ja radiokanavien osalta. Lähetysten jakelutekniikka ei voi olla peruste lisäkorvaukselle, joten ohjelmaostojen yhteydessä hankittujen kaapeliverkon televisiolähetysten tekijänoikeuksista ei pidä rahastaa kahteen kertaan antennijakeluun nähden. Vastuu siirtovelvollisuuteen liittyvistä tekijänoikeuskorvauksista kuuluu televisioyhtiöille riippumatta siitä, onko tilanteessa tekijänoikeuslain valossa kysymys edelleen lähettämisestä vai alkuperäisestä lähettämisestä. Teleoperaattorin osalta kysymys on puhtaasti teknisestä välittämisestä, jolla ei ole tekijänoikeudellista merkitystä ja josta ei tule aiheutua operaattorille korvausvelvollisuutta.

Televisioyhtiön vastattava tekijänoikeuskorvauksesta ja maksettava operaattorille kapasiteettikorvaus

Telepakettidirektiivin johdantokappaleen 309 mukaan artiklan 114 toisen kohdan mukaisen uudelleenarvioinnin yhteydessä voidaan tarvittaessa määrätä kohtuullisesta korvauksesta, joka olisi vahvistettava kansallisessa lainsäädännössä. Mikäli kaapelitelevisioverkon siirtovelvoitetta ei pureta, SVPL:ään tulee sisällyttää siirtovelvoitteen edellytykseksi, että televisioyhtiö vastaa oikeudenhaltijalle must carry -siirrosta maksettavasta tekijänoikeuskorvauksesta.

Yleisradion lakisääteinen tehtävä on tuoda julkisen palvelun televisio- ja radio-ohjelmisto siihen liittyvine oheis- ja lisäpalveluineen jokaisen saataville yhtäläisin ehdoin. Se tekee ratkaisut ohjelmien sisällöstä ja tarjolla olevien kanavien lukumäärästä ja siitä, kuinka suurelle yleisölle niitä tarjotaan. Kaapelioperaattorit operoivat televisio-ohjelmien jakeluverkkoja, mutta niillä ei ole keinoja vaikuttaa siirtovelvoitteen nojalla jaeltavien ohjelmistojen sisältöön eikä määrään. Näissä olosuhteissa on luontevaa ja perustuslakivaliokunnan edellä mainittujen lausuntojen kanssa yhteensopivaa, että televisioyhtiön tulee vastata oikeudenhaltijalle maksettavasta korvauksesta.

Tämän lisäksi televisioyhtiöiden tulee maksaa operaattoreille siirtokapasiteetin käytöstä kohtuullinen korvaus. Telepakettidirektiivin 114 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioilla on mahdollisuus määrittää asianmukainen korvaus artiklan mukaisesti toteutettujen toimenpiteiden osalta eikä kaapelijakelu eroa sopimuksellisesti maanpäällisestä jakelusta. Molemmissa tapauksissa lähetyksen tekee televisioyhtiöstä erillinen verkko-operaattori ja korvaus maksetaan samalla tavalla maanpäällisessäkin verkossa. Verkkoja tulee kohdella teknologianeutraalisti.

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

18.2.2019

FiComin lausunto: Valtioneuvoston täydentävä jatkokirjelmä komission e-Evidence-direktiiviehdotuksesta

FiComin keskeiset viestit

  • Suomen varauksellinen kanta e-Evidence -asetusehdotukseen on kannatettava.
  • Palveluntarjoajien tulee voida nimetä vain yksi laillinen edustaja.
  • Keskusviranomaisen tulee olla keskitetty yhteyspiste myös palveluntarjoajien suuntaan.
  • Viranomaisen tulee varmistaa määräysten oikeellisuus – yritys ei ole tuomioistuin.
  • Ehdotuksen velvoitteista aiheutuu yrityksille merkittävää hallinnollista taakkaa sekä kustannuksia.
  • Siirtymäajan tulee olla 24 kuukautta direktiivin voimaantulosta.

Valtioneuvosto korosti täydentävässä jatkokirjelmässään, ettei direktiiviehdotusta koskeva kanta vaikuta siihen, että Suomi suhtautuu varauksellisesti e-Evidence-asetusehdotuksen nykyiseen muotoiluun.  Tämä on ensiarvoisen tärkeää. Suomen asetusehdotusta koskevassa kannassa on kiinnitetty asianmukaisesti huomiota sen lukuisiin ongelmiin ja epätarkkuuksiin, eikä direktiiviehdotus edellytä toimiakseen e-Evidence-asetusta tai aiheuta kyseisessä asetusehdotuksessa tarkoitettuja suoran yhteistyön velvoitteita.

FiComin näkemyksen mukaan todistusaineiston saatavuus tulee lähtökohtaisesti varmistaa kehittämällä jo olemassa olevia jäsenvaltioiden välisiä prosesseja, jolloin palveluntarjoajat asioisivat ainoastaan kansallisen viranomaisen kanssa. Viranomaisten tulee tiivistää ja terävöittää omaa yhteistyöverkostoaan asetusehdotuksen kaltaisen tarpeettoman ja ongelmallisen lisäsääntelyn sijaan. On kuitenkin ymmärrettävää, että rajat ylittävää yhteistyötä halutaan tehostaa. Kuten Euroopan parlamentti on kannanotossaan tuonut esille, palveluntarjoajille on tällöin taattava riittävä, perusoikeuksia kunnioittava oikeusvarmuus täytäntöön pantavasta sääntelystä.

Ehdotetut velvoitteet ovat lähtökohtaisesti Suomen lainsäädännölle uusia, ja edellyttävät muutoksia nykyiseen järjestelmään. Erityisesti tämä näkyy siinä, että palveluntarjoajien ja kansallisten viranomaisten välisestä toimivasta yhteistyöstä siirrytään yhteydenpitoon eri jäsenvaltioiden lainvalvontaviranomaisten kanssa. Jotta palveluntarjoaja voisi toteuttaa asetusehdotuksessa säänneltyjä esittämis- ja säilyttämismääräyksiä ja selvittää niiden lainmukaisuuden, sen tulee nimetä erillinen laillinen edustaja. Tällaista ei useimmissa yrityksissä välttämättä ole, joten ehdotettu sääntely aiheuttaa yrityksille kustannuksia sekä merkittävää hallinnollista taakkaa. 

Yhden luukun periaate keskeinen osa järjestelmän toimivuutta

On ratkaisevan tärkeää, että palveluntarjoajat voivat nimetä vain yhden edustajan vastaanottamaan kaikkien jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten päätöksiä ja määräyksiä. Palveluntarjoajia ei tule velvoittaa nimeämään useita eri edustajia eri jäsenvaltioihin. Keskitetty asiointipiste on ainoa tapa, jolla pienempien toimijoiden on mahdollista yrittää selviytyä sääntelyn niille asettamista uusista velvoitteista. Direktiivissä ehdotettu yhden luukun periaate on keskeinen osa järjestelmän toimivuutta. 

FiCom kannattaa direktiiviehdotuksen 6 artiklassa jäsenvaltioille esitettyä velvoitetta nimetä keskusviranomainen direktiivin johdonmukaisen ja oikeasuhtaisen soveltamisen varmistamiseksi. Keskusviranomaisen tulee kuitenkin olla keskitetty yhteyspiste jäsenvaltioiden keskinäisen yhteistyön lisäksi myös palveluntarjoajien suuntaan. Tämä vähentäisi erityisesti pienempien toimijoiden hallinnollista taakkaa, mutta samalla voitaisiin ratkaista asetusehdotuksesta aikaisemmin esiin tuotuja ongelmia. Keskitetty asiointipiste takaisi määräysten luotettavaksi todentamisen, tiedonsiirron turvallisuuden sekä mahdollistaisi sen, että palveluntarjoajan sijaintivaltion viranomainen voisi arvioida muussa kuin määräyksen antajavaltiossa asuvaa henkilöä koskevat tiedon luovuttamismääräykset. Yksittäisen palveluntarjoajan tai teleyrityksen vastuulla ei ole arvioida, onko tietojen luovutus lain mukaan mahdollista, vaan määräyksen oikeellisuuden varmistaminen kuuluu kansalliselle viranomaiselle. Useiden jäsenvaltioiden viranomaisten esittämis- ja säilyttämismääräyksiin käsittely on pienemmille toimijoille jo valmiiksi haastavaa ja kallista, joten keskusviranomaisia tulee nimetä jäsenvaltiota kohti rajoitettu määrä, mieluiten vain yksi. Tämä lisää järjestelmän luotettavuutta ja tehokkuutta niin palveluntarjoajien kuin kansallisten lainvalvontaviranomaistenkin kannalta.

Kuten Euroopan parlamentti on tuonut esille, palveluntarjoajan sijaintivaltion viranomaisen osallisuus muiden jäsenvaltioiden toimivaltaisten viranomaisten päätösten ja määräysten vastaanottamiseen on tarpeen, jotta ehdotettu lainsäädäntö olisi EU:n perussopimusten mukainen. Tämän lisäksi kansainväliset velvoitteet täyttääkseen sääntelyyn tulee sisällyttää tietoverkkorikoksia koskevan Budapestin yleissopimuksen edellytykset määräyksen antamiselle, jolloin palveluntarjoaja voidaan määrätä esittämään ainoastaan sen hallussa tai hallinnassa olevia tietoja.

Direktiivistä aiheutuvia velvoitteita sovelletaan laajaan joukkoon erilaisia palveluntarjoajia, joista osalle säädetyn kaltainen viranomaisten avustaminen on kokonaan uusi toiminto. Direktiivissä velvoitetaan jäsenvaltioita säätämään palveluntarjoajiin kohdistuvasta seuraamusjärjestelmästä, mikäli nämä eivät täytä direktiivin täytäntöönpanemiseksi annettujen kansallisten säännösten velvoitteita. Ottaen huomioon palveluntarjoajille direktiiviehdotuksesta aiheutuvat kustannukset, hallinnollisen taakan sekä oikeudellisen asemaan liittyvät epävarmuustekijät, Suomen tulee kannattaa tasapainoista seuraamuksia koskevaa sääntelyä.

Direktiivin täytäntöönpanoaikaa koskevaa 7 artiklaa on ehdotettu pidennettäväksi kuudesta kuukaudesta joko 18 tai 24 kuukauteen. Kuusi kuukautta on riittämätön aika direktiivin velvoitteiden täyttämiselle, joten siirtymäajan tulee olla 24 kuukautta direktiivin voimaantulosta.

Tämä aihe liittyy

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

7.2.2019

FiComin lausunto henkilötunnuksen uudistamista koskevan työryhmän johtoryhmän raportista

Valtiovarainministeriölle

FiCom kiittää mahdollisuudesta tulla kuulluksi ja esittää kunnioittavasti seuraavaa:

Työryhmä on tunnistanut kattavasti nykyjärjestelmän haasteita, ja FiCom pitää ehdotettuja toimenpiteitä pääosin kannatettavina. Uudistuksiin ryhtyessä tulee kuitenkin huomioida niiden vaikutukset julkisten ja yksityisten toimijoiden tietojärjestelmiin sekä tästä aiheutuva työmäärä. On selvää, että uudistuksen kustannukset ovat merkittävät, joten ratkaisumalleista tulee valita uudistuksen tavoitteisiin nähden kustannustehokkain vaihtoehto.

Väliraportin mukaan vahva sähköinen tunnistus ja useiden asioiden hoitaminen sähköisesti edellyttävät Suomessa henkilötunnusta, koska tunnistusvälineet on kytketty väestötietojärjestelmässä olevaan identiteettiin sekä siihen liitettyyn yksilöintitunnukseen (henkilötunnus ja sähköinen asiointitunnus).

eIDAS-asetuksen (sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisiin transaktioihin liittyvistä luottamuspalveluista sisämarkkinoilla ja direktiivin 1999/93/EY kumoamisesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus 910/2014) suhde uudistukseen on väliraportin mukaan otettava huomioon, mutta eri ratkaisuvaihtoehtojen yksityiskohtaista selvittämistä ei ole katsottu tässä vaiheessa tarkoituksenmukaiseksi.

Henkilötunnuksen uudistamista ei tule sitoa vahvan sähköisen tunnistamisen kehittämiseksi vireillä oleviin muihin hankkeisiin, kuten hallituksen esitykseen laiksi vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista annetun lain muuttamisesta ja väliaikaisesta muuttamisesta, vaan kaikkien lainsäädännöllisten ratkaisujen tulee tukea toimivan sähköisen tunnistamisen markkinan mahdollisimman pikaista syntymistä. Niin julkisen kuin yksityisen sektorin digitaalisten palvelujen kehittyminen edellyttää, että käyttäjien tunnistaminen on mahdollisimman helppoa ja kohtuuhintaista myös palvelujen tarjoajille. Markkinoiden avaaminen ja pelisääntöjen sopiminen ovat valtion kannalta kestävämpi ratkaisu kuin oman tunnistusvälineen kehittäminen.

 

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

31.1.2019

Lausunto valtioneuvoston jatkokirjelmään komission ehdotuksesta direktiiviksi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla

Eduskunnan liikenne- ja viestintävaliokunta, sivistysvaliokunta sekä talousvaliokunta ovat pyytäneet FiComilta lausuntoa valtioneuvoston jatkokirjelmään eduskunnalle komission ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi tekijänoikeudesta digitaalisilla sisämarkkinoilla. FiCom kiittää mahdollisuudesta tulla kuulluksi ja esittää kunnioittavasti seuraavaa:

FiComin keskeiset viestit

  • Tekijänoikeudella suojatun aineiston vapaa käyttö muulloin kuin tieteellisessä tarkoituksessa tapahtuvassa tiedonlouhinnassa tulee mahdollistaa myös käytännössä.
  • Lehtikustantajia koskevan tekijänoikeussääntelyn lisääminen ei ole oikea tapa sopeuttaa sääntelyä digitaalisen ajan muuttuvaan ympäristöön.
  • Tekijänoikeuden loukkauksesta aiheutuvan vastuun siirtäminen luvattoman sisällön lisänneeltä käyttäjältä alustalle sekä palveluntarjoajille asetetut velvoitteet etukäteisestä lisensioinnista ja suodattamisesta ovat kestämättömiä käytännön soveltamisen sekä EU:n sääntelyn yhtenäisyyden kannalta.
  • Ehdotettu Suomen kanta on erittäin kannatettava.

Tekijänoikeuden poikkeukset ja rajoitukset

Tekijänoikeusdirektiiviin ehdotettu artikla 3 sallii tekijänoikeudella suojatun aineiston käytön tieteellistä tarkoitusta varten tapahtuvassa tiedonlouhinnassa. Neuvotteluiden kuluessa sekä neuvosto että parlamentti ovat ehdottaneet uutta artiklaa, joka sallisi tekijänoikeudella suojatun aineiston vapaan käytön tiedonlouhinnassa myös muulloin kuin tieteellisessä tarkoituksessa (art. 3a). Uutta artiklaa on kuitenkin samalla ehdotettu muutettavaksi siten, että oikeudenhaltija voisi yksipuolisella tahdonilmaisulla rajoittaa tällaista toimintaa. Toteutuessaan tämä tekisi aineiston hyödyntämisen tiedonlouhintaa varten käytännössä mahdottomaksi, joten artiklaan 3 a ehdotetun tekijän yksinoikeuden rajoituksen tulee olla pakottava.

Tiedonlouhinnasta saatava data-aineisto on omiaan edistämään teosten löydettävyyttä ja tätä kautta niiden käyttöä. Mikäli omaksutaan ehdotettu, käytännössä ainoastaan tieteellistä tarkoitusta varten tapahtuvaan tiedonlouhintaan rajoitettu soveltamisala, on vaarana, että datanlouhinta EU:ssa vähenee. Eurooppalaiset yritykset siirtäisivät todennäköisesti data-analytiikkatoiminnot muualle, mutta louhinta voisi edelleen kohdistua myös eurooppalaisiin teoksiin.

Lehtikustantajien lähioikeus

Lehtijulkaisujen kustantajille 11 artiklalla luotava itsenäinen oikeussuoja on ongelmallinen erityisesti määrittelemättömän suoja-alansa vuoksi. Ainoastaan lehtikustantajiin rajoittuva lähioikeussuoja kattaisi laajan soveltamisalansa vuoksi ”journalistiset julkaisut” riippumatta niiden julkaisumediasta tai tarkoituksesta. Suoja-aika on eri ehdotuksissa vaihdellut neuvoston ehdottamasta yhdestä vuodesta komission 20 vuoteen, eikä ole lainkaan selvää, mikä lopulta olisi lehtikustantajan suojan kohteena. Parlamentin näkemyksen mukaan suojan ulkopuolelle jäisivät vain yksittäiset sanat sekä hyperlinkit, kun taas neuvosto ei harmonisoisi suojan kohdetta lainkaan, mikä johtaisi kirjavaan käytäntöön eri jäsenvaltioissa.

Artikla 13 siirtäisi vastuun tekijänoikeusloukkauksesta yksittäiseltä käyttäjältä palveluntarjoajalle. Tällöin se, ettei lehtikustantajien lähioikeuteen voisi vedota yksityistä ja ei-kaupallista käyttöä koskien, menettää merkityksensä – vastuu kaikesta sisällöstä olisi kuitenkin kaupallisella palveluntarjoajalla. Artiklan 11 tuomien lisämaksujen myötä palveluntarjoajat saattavat suodattaa uutislinkit myös varmuuden vuoksi, mikä vähentää merkittävästi kansalaisten mahdollisuutta käydä julkista keskustelua uutisaiheista. Lisäksi lisenssimaksuja perivien luotettavien toimijoiden uutiset voivat hukkua maksuttomina leviävien valeuutisten tulvaan. Valeuutisten tehtailijoiden päämäärä ei ole lisätulojen hankkiminen, vaan viestin levittäminen mahdollisimman tehokkaasti ja laajasti.

FiCom ei ole vakuuttunut siitä, että 11 artiklassa ehdotettu lehtikustantajien lähioikeus on oikea tapa edistää laadukkaan ja moniarvoisen median digitalisoitumista. FiComin käsityksen mukaan kustantajilla on jo oikeuksien siirtojen perusteella mahdollisuus neuvotella tekijänoikeudella suojattujen sisältöjen käytöstä kolmansien osapuolien, kuten uutisaggregointipalvelujen, kanssa.

Alustojen vastuu sisällöstä

Ehdotetun 13 artiklan mukaan ”online-sisällönjakopalvelu” suorittaa tekijän yksinoikeuden piiriin kuuluvan teon, kun se tarjoaa yleisölle pääsyn käyttäjän palveluun tallentamaan tekijänoikeudella suojattuun aineistoon. ”Online-sisällönjakopalvelu” on määritelty tietoyhteiskunnan palvelun tarjoajaksi, jonka pääasiallinen tai yksi pääasiallisista tarkoituksista on säilyttää ja tarjota käyttäjilleen mahdollisuus jakaa suuria/merkittäviä määriä teoksia tai muita suojan kohteita, jotka palvelu ”järjestelee ja edistää kaupallisessa tarkoituksessa”.  Ehdotettu ”online-sisällönjakopalvelun” määritelmä on epämääräinen ja soveltamisalaltaan erittäin laaja. Ehdotettu ratkaisu tarkoittaisi, että palveluntarjoaja syyllistyisi tekijänoikeuden loukkaukseen pelkästään tarjoamalla pääsyn alustalleen.

Palveluntarjoajat ovat neuvoston ja parlamentin perusratkaisun mukaan käytännössä velvollisia hankkimaan oikeudenhaltijoilta luvat käyttäjien palveluihin tallentamiin sisältöihin ennen kuin ne julkaistaan. Palveluntarjoajien on kuitenkin mahdotonta ennustaa, mitä sisältöjä käyttäjät aikovat palveluihin tallentaa, eikä ole olemassa sellaista lisensiointimekanismia, jolla ne edes voisivat hankkia tarvittavan laajuisen käyttöluvan. Lisenssisopimusten tulisi niin neuvoston kuin parlamentinkin mukaan kattaa käyttäjien toimet, ellei kyse ole kaupallisesta toimijasta, mutta tätä epäselvää muotoilua tai sen tarkoitusta ei ole avattu missään. Palveluntarjoaja ei läheskään aina pysty selvittämään, missä tarkoituksessa käyttäjä toimii. Tulkinnallisesti epäselvä säännös voi johtaa erittäin kirjavaan käytäntöön jäsenvaltioissa ja merkittävään sekaannukseen lisensiointimarkkinoilla. Palveluiden olisi käytännössä mahdotonta järjestää toimintansa lainmukaiseksi.

Ehdotettu perusratkaisu ei muodosta toimivaa kokonaisuutta voimassa olevan EU:n tekijänoikeussääntelyn eikä välittäjän vastuun sääntelyn ja näihin liittyvän Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Palveluntarjoaja ei voisi enää vedota sähköisen kaupankäynnin direktiivin 14 artiklaan, vaan se olisi täysimääräisesti vastuussa tekijänoikeuden loukkauksesta riippumatta siitä, oliko se tietoinen tekijänoikeutta loukkaavasta sisällöstä vai ei. Velvollisuus etukäteen estää tekijänoikeutta loukkaavan sisällön ilmestyminen palveluun on selvästi sähkökauppadirektiivin 15 artiklassa kiellettyä suodatusvelvollisuuden asettamista, johon ei kuitenkaan säädetä tekijänoikeusdirektiivissä poikkeusta. Tuoreimmat vastuunrajoitustoimenpiteet lisäävät palveluntarjoajien vastuuta entisestään, koska palveluntarjoaja ei voisi niiden avulla kuitenkaan vapautua siviilioikeudellisista seuraamuksista, kuten vaatimuksista perusteettoman edun palautukseen.

Selkeään sääntelyyn ja sen tulkinnassa muotoutuneeseen oikeuskäytäntöön sähkökauppadirektiivissä tarkoitettujen välittäjien ja hosting-palveluntarjoajien vastuusta ei tule tehdä hätiköityjä muutoksia epämääräisesti muotoilluilla säännöksillä. Nykyinenkään sisällöntunnistusteknologia ei pysty määrittelemään teoskynnyksen ylittymistä, oikeuksien mahdollista siirtymistä oikeudenhaltijalta muulle taholle tai tunnistamaan tekijänoikeuden kontekstisidonnaisia elementtejä, jotka ovat keskeisiä tekijänoikeuden poikkeusten tai rajoitusten soveltamisessa. Alustapalveluilla ei myöskään ole keinoja verifioida automaattisesti ja luotettavalla tavalla niille esitettyjä oikeudenhaltija- tai teostietoja eikä siten torjua mahdollisia väärinkäytöksiä. EU:n tuomioistuin on katsonut tapauksissa Scarlet v. SABAM ja SABAM v. Netlog, että EU:n perusoikeuskirjan 8 ja 11 artiklat kieltävät yleiset monitorointivelvoitteet, mihin perusratkaisussa ehdotettu 13 artikla käytännössä johtaisi.  Suodatusvelvollisuus on siis hyvin ongelmallinen myös EU:n perusoikeuskirjassa turvattujen yksityiselämän ja henkilötietojen sekä sananvapauden suojan kannalta.

Lopuksi

FiCom kannattaa jatkokirjelmässä ehdotettua Suomen kantaa. EU:n tekijänoikeussääntelyssä pitää pyrkiä yleiseen, toimivia markkinarakenteita luovaan sääntelyyn, jossa otetaan tasapainoisesti huomioon eri osapuolten intressit. Sääntelyä ei tule laatia tietyn tekniikan tai toimintatavan erityistarpeisiin, koska liian yksityiskohtainen sääntely muodostuu ongelmaksi tekniikan ja liiketoimintamallien kehittyessä.

On tärkeää huolehtia siitä, että rajoitussäännökset mahdollistavat uusien toimintatapojen, kuten datan louhinnan, kehittämisen myös liiketoiminnan tarpeisiin. Erityisen tärkeää on pitää kiinni sähköisen kaupankäynnin direktiivissä vahvistetusta tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajien vastuuvapaudesta, joka on ollut eurooppalaisen ICT-alan kehityksen oikeudellinen perusta. Jos tämä perusta rapautuu, eurooppalaisen ICT-alan kyky vastata kansainväliseen kilpailuun heikentyy olennaisesti.

 

Asko Metsola on FiComin lakimies.

Seuraa Askoa Twitterissä: https://twitter.com/AskoMetsola

Pages